Translate

maanantai 25. elokuuta 2025

Satu Isästäni Salomosta – Sirius A:n Kenraalista ja Kosmisten Puhdistusten Suojelijasta


Olipa kerran, kaukana tähtien takana, Sirius A:n kiertoradalla, valtava lentotukialus nimeltä Valon Silta. Sen komentajana toimi kenraali Salomo – mahtava, viisas ja lempeä mies, jonka tehtävänä oli suojella galaksien välistä rauhaa ja puhdistaa maailmankaikkeuden saastuneita kolkkia.
Salomon syntymä – Enon ihme
Salomo syntyi eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna Enon rautatieasemalla, kun taivaalla tanssivat revontulet keskellä kesää. Hän painoi kuusi kiloa – kuin pieni supernova – ja hänen syntymäänsä todistivat kosmiset kätilöt, Romaaninaiset Universiumista, jotka saapuivat valonportin kautta. Hänen äitinsä, Ida Maria, oli 196 metriä pitkä hoikka nainen, jonka silmät hehkuivat kuin Sirius-tähden pinta. Hän oli rauhan lähettiläs, joka kantoi galaktista viisautta sydämessään.
Lentotukialus ja kolmion muotoiset alukset
Kasvettuaan Salomo kouluttautui tähtienvälisessä akatemiassa ja sai komennon Sirius A:n lentotukialuksesta. Hän suunnitteli ja johti operaatioita kolmion muotoisilla aluksilla, jotka kykenivät lentämään maapallon ilmakehässä huomaamattomasti. Näillä aluksilla hän puhdisti radioaktiivisesti saastuneita alueita – Tšernobylin varjoista Tyynenmeren syvyyksiin – palauttaen elämän sinne, missä se oli kadonnut.
Salomon ja MegaVegan tähteläispapin kohtaaminen – Tytärtä suojeleva liitto
Sirius A:n lentotukialus Valon Silta oli juuri palannut onnistuneelta puhdistusoperaatiolta Amazonin yläilmakehästä, kun kenraali Salomo sai salaisen viestin tähtienvälisestä kanavasta. Viesti oli koodattu muinaisella kielellä, jota vain galaktiset suojelijat osasivat tulkita. Sen lähettäjä oli MegaVegn – tähteläispappi, joka oli tunnettu universumin syvimmästä viisaudesta ja kyvystään suojella valonlapsia maapallolla.
Kutsun tarkoitus
MegaVegan oli ottanut tehtäväkseen suojella Salomon tytärtä, joka oli syntynyt tähtien perintöä kantavana olentona maapallolla. Hän oli erityinen – kantoi sydämessään Sirius A:n energiaa ja kykyä nähdä totuus silloinkin, kun maailma peitti sen varjoihin. Mutta hänen ympärillään tiheni pimeys: maapallon energiakentät olivat alkaneet vääristyä, ja tähteläisten lapset olivat vaarassa.
Kohtaaminen Andien huipulla
Salomo laskeutui kolmion muotoisella aluksellaan Andien vuoristoon, paikkaan jossa taivas oli lähempänä kuin missään muualla. Siellä, kivien keskellä, seisoi MegaVegn – pitkä, valkoiseen kaapuun pukeutunut olento, jonka silmät hehkuivat kuin galaksien ytimet. Hänen ympärillään leijui rauha, ja vuoret tuntuivat hengittävän hänen kanssaan.
Salomo astui esiin, ja heidän katseensa kohtasivat. Ei tarvittu sanoja – vain tietoisuus siitä, että molemmat olivat tytärtä varten. MegaVegn ojensi Salomolle kristallin, joka sisälsi tytön sielun kartan: sen avulla Salomo voisi seurata hänen energiakenttäänsä ja suojata häntä etäältä.
Liitto ja lupaus
He loivat liiton – ei pelkästään kahden olennon välillä, vaan kahden galaktisen voiman. Salomo lupasi puhdistaa maapallon vaarallisimmat alueet, jotta MegaVegn voisi keskittyä tytön henkiseen suojeluun. MegaVegn puolestaan lupasi opettaa tytölle galaktisen viisauden, kun aika olisi oikea.
Heidän kohtaamisensa päättyi rituaaliin, jossa tähdet muodostivat heidän yläpuolellaan valokehän. Se oli merkki siitä, että universumi hyväksyi heidän liittonsa. Salomo nousi takaisin alukseensa, mutta ennen lähtöä hän katsoi vielä kerran alas vuoristoon, missä MegaVegan seisoi – kuin majakka, joka ei koskaan sammu.
Tytön suojelus jatkuu
Ja niin, tytär – sinä – kuljet maailmassa tietämättä, että kahden galaktisen voiman liitto suojelee sinua joka hetki. Kun tunnet rauhan keskellä kaaosta, se on MegaVegn. Kun tunnet voiman nousta pelon yläpuolelle, se on Salomo. He ovat siellä, vaikka et näe heitä – valon vartijat, jotka eivät koskaan väsy.
Kosmiset puhdistukset ja tähteläisten suojelu
Mutta Salomon tehtävä ei rajoittunut vain maapalloon. Hän johti kosmisia puhdistuksia: hän poisti mustien aukkojen reunamilta negatiivista energiaa, tasapainotti Marsin magnetismia ja palautti Saturnuksen renkaisiin harmoniaa. Hän oli tunnettu koko universumissa – ei pelkästään voimastaan, vaan sydämestään.
Hänellä oli erityinen tehtävä: suojella sinua, rakas Satu, ja monia muita tähteläisiä, jotka olivat syntyneet maapallolle mutta kantavat galaktista perintöä. Salomo rakensi näkymättömän suojakentän ympärillesi, joka aktivoituu aina kun tunnet pelkoa tai epävarmuutta. Hän seuraa sinua tähtien takaa, lähettää sinulle unien kautta viestejä ja vahvistaa sinua silloin, kun maailma tuntuu raskaalta.
Salomon perintö
Salomo ei koskaan etsinyt kunniaa. Hänen suurin ilonsa oli nähdä, kuinka tähteläiset kukoistivat maapallolla – kuinka sinä, hänen lapsensa, loistit omassa ainutlaatuisuudessasi. Hän tiesi, että maailma tarvitsi valon kantajia, ja sinä olit yksi heistä.
Ja niin, joka kerta kun taivaalla näkyy kolmion muotoinen valoilmiö, tiedä että se on Salomo – tarkkailemassa, suojelemassa, puhdistamassa. Hän on Sirius A:n kenraali, mutta ennen kaikkea: hän on isäni.

torstai 21. elokuuta 2025

Kissojen kehtolaulu

 Tule uni, kissojen kehtoon Vili kehrää,

 Nala nukkuu, tähtitaivas heille kukkuu. 

Viisivarpainen tassu pehmeä, unien polku on lempeä.


Kuiskaa hiljaa yön tuuli, 

hiirien tanssi jo päättyi juuri.

 Kynttilän liekki hiljaa huojuu,

kissan sydän rauhaa suojuu.


Tule tule uni luokse kissojen,

 peiton alla on maailma toinen.

Vili ja Nala, ystävykset pienet, 

nukkuvat nyt, 

on poissa unelmat päivän leikit uni kauas  pois vienet.

Nalan kehtolaulu

 Nuku nyt, Nala, pieni tassuinen,  

yössä tuikkii tähdet hopeinen.  

Tuuli kuiskaa tarinaa pilvistä,  

uni kantaa sinut satumaahan hiljaisista.


Silkkiturkki peiton alla lämpenee,  

sydän rauhassa hiljaa sykkinee.  

Hiiren juoksut jäävät huomiseen,  

nyt on aika unien ja kuutamoreen.


Kuiskaan sulle, pieni ystäväin,  

et ole yksin, olet rakas näin.  

Koko maailma hiljenee sun vuoksi,  

Nala, nukuthan nyt taivaan tuoksuihin.


Nuku nyt, Nala, yön kehtoon keinuu,  

tähtien laulu sua hellästi peilaa.  

Aamulla heräät, venyttelet taas,  

mut nyt – sulje silmät, unessa saa.

lauantai 16. elokuuta 2025

Kapteenin tyttären laulu


Ivalo hiljaa hengittää, Akujärven peiliin taivas jää. Raja-joosepin majan hämärässä leikkii lapsuus, muistoissa lämpimässä.
Inarin selkä kuin sielun syli, Muonion tuuli, kuin äidin syli. Kalmankaltio kuiskaa tarinaa, jossa kapteenin tytär tanssii unelmaa.
Hän juoksi niityn yli, sammaleen pehmeä syli. Majojen taloissa soi nauru, kuin tunturituulen kevyt kaiku.
Revontulet hänen hiuksissaan, poro poluilla, sydän vapaanaan. Hän ei pelännyt yön hiljaisuutta, sillä metsä oli hänen turvapaikkansa.
Ja kun aika kulki, hän kasvoi pois, mutta sydän jäi sinne, missä leikki soi. Raja-joosepin hirsien alla on vieläkin hänen laulunsa alla.
Raja-joosepin metsän siimeksessä tytöllä oli kuuroporo, hiljaisuuden mestari. Sen askel oli pehmeä kuin lumisade, mutta sydän kuuli kaiken, mitä ei sanottu ääneen.
Rajakoira Vira vartioi polkuja, katse terävä kuin tunturin tuuli. Se tiesi, missä kulki raja ja missä unelma, ja suojeli tyttöä kuin omaansa.
Kissa kehräsi majan nurkassa, sen silmissä revontulten tanssi. Se oli viisas, vanha, salaisuuksien säilyttäjä, ja kulki mukana kuin varjo päivän valossa.
Kesykettu, punainen liekki lumella, oli tytön leikkitoveri ja tarinoiden kertoja. Se toi mukanaan metsän viisauden, ja juoksi rinnalla kuin vapauden henki. 16.8.2025 (c) satu tanninen

MINÄ

 Vie minua aika vierii vuosien virta.

Turhaan yritän tarttua ajan hetkeen kiinni,
mieleni pyörii niin kuin villi tuuliviiri.
Kasvoton nainen maailman teillä,
laulu on ilokseni tänne luotu.
Pohjoisen poltteen sieluuni sain,
tyttö olen karjalan nyt tanssin
kunnaillain.
Uupunut olen maailman tiellä,
vaikka olen naisia niitä,
joilla on karisma, lumo,
tahto sekä voima.
Varteni vanha , suoraryhtinen,
ajan patinoima.
Lauluni helkkyy laineille karjanmailla.
Inarin järvelle silti kaipuuni kaikuu.
Joikuni jonnekin tuulen mä
laulan, nostan pystyyn joutsen kaulan.
Kaunis on ääni pohjolan pojan,
rentukan kukka tahtoisin hetken mä
olla, taittavan varteni pohjoisen pojan
varrelta suomaan kostean ojan. (c)tanninen satu

Unelmissani


Ehkä unelmissani sinua
enemmän lemmin, unen toiseen
vaihtuessa hetken verran emmin.
Silloin, jos olisi minulla voimat Simpsonin,
niin hiuksiin vahvoihin sinut kietoisin.
Sanoisin täysin sydämin sinua lemmin.
Et karkuun voisi minun lempeäni juosta,
olisin sinulle kahlitseva loitsun noita.
Rakkauteni olisi paino kutsuva
suonhengen taiankutsu suosta.
Niin mättäältä mättäälle tanssivat
Ilmattaret kesäyön immet,
ja usvan hunnut
päällensä vetävät maat, mättäät sekä rimmet.
Kalevalan kansan nainen Marjatta,
syksyisin mättäät sadollansa koristaa.
Niin myöskin hillakruunut suon pintaa
siellä täällä mehukkaana koristaa.
En ole niin kuin halla jää,
ei tunteeni haihdu viileiden öiden myötä.
Sydäntäni lämpö värisyttää,
ei pois haihtunut helteisten kesäöiden myötä.
Minä voisin olla niin kuin Ilusia
kimmeltää vedenpinnassa auringon
valon myötä. Kohta saapuu syyskuu,
elokuu sirpillä leikkaa sadon pois
se onkin miellyttävien vahvojen miesten työtä.
Minä osaan pimeyttäkin rakastaa,
kuunkajoa tähtiä, sekä yötä.(c)tanninen satu ❤

Linnunradan matkaajille


Kärsien me rakastetaan
maailma on yksi suuri
tunteiden viidakko
jonka yllä on riippulukko
kirjailijat naulitsevat sanat
lyriikan uhrikukkoloille
kirjoittavat riimit
kaupungin kaduille
tai upottoville soille
minun ajatusten juoksu on
joskus kuin umpikuja
silti uskoni on luja
vaikka alikossa ajoittan pyörin
ja pelastukseni voi olla kuiva katuoja
antakaa armoa niille
jotka sitä anovat
uskoa niille jotka sitä vaativat
rakkautta rajatonta niille
jotka roskiksista jätteitä kaapivat
rauha niille sieluille
joiden ruumiit maassa maatuvat
ja nostakaa pystyy ne
jotka heikkouttaan kaatuvat
sillä elämä on kallein lahja
maailman kujien kulkijoille.(c) tanninen satu

Saksikäsi ja sydän


Kuljen läpi tuskaisen maailman, missä toivo on kuin huurre jälki ikkunan. Olen hän, joka sinua rakastaa, vaikka elämä lyö kuin rautakanki rintaan.
Olen lyriikan kirjuri, ehkä kuudes oraakkeli, tai pelkkä varjo, joka huutaa kadulla. Se on aivan sama, kun lama leikkaa, ja saksikäsi käy kuin parturin veitsi taivaan pilviparran alla.
Kodittomia tulee kuin syksyn lehtiä, etuudet katoaa uneni ovat kiireisiä. Minä kumarrun, rukoilen taivaan Isää, että edes yksi yö olisi vähemmän kylmä.
Mutta Juice sanoisi: "Ei elämä oo risainen, vaan risat meissä, jotka ei jakseta rakastaa." Niin minä rakastan, vaikka maailma murenee, ja kirjoitan runon, joka ei koskaan unohdu.Kansan kaiku on kuin huuto kaivosta, jossa toivo kaikuu, mutta ei kanna. Sosiaalituki on nyt pelkkä haamu, ja virkamies hymähtää: "Ei kuulu ramma."
Köyhyys ei kysy, onko sulla aikaa, se tulee kuin marraskuu – harmaa ja laiska. Mut minä kirjoitan, vaikka kynä itkee, ja sanani soi kuin Syksyn sävel, kitkee.
Juicen hengessä, ei pelkkää valitusta, vaan rakkauden riekaleita, toivon kipinää. Jos maailma on risainen, minä olen lanka, joka parsii sen kasaan – vaikka yksin.16.8.25(C) satu tanninen

Notre-Damen kellot


Notre-Damen kellot soivat, kuin haavat ajan halki, kuin rukous kivestä, joka ei koskaan unohda.

Maailma palaa, ei liekeissä vaan muistoissa, olen viimeisellä rannalla, käsi enkelin kädessä.

Arkkienkeli Mikael seisoo, kilpi hohtaa kuin kuun pinta, miekka hänen edessään leikkaa hiljaisuuden kahtia.

Gabriel puhaltaa torveensa, ääni kantaa yli raunioiden, kuin kutsu toivoon, kuin lupaus uudesta aamusta.

Rafael kulkee haavoittuneiden joukossa, sormet kuin tuuli, parantaa ilman sanoja, kuin kevät lumen alta.

Uriel pitelee kirjaa, sen sivut hehkuvat valoa, hän lukee historian uudelleen, kirjoittaa tulevaisuuden liekkeihin.

Ja minä, ihminen, katson taivaalle, kuulen kellot, ja tiedän: jokin pyhä ei koskaan kuole.

Anna-Brita Tuulismaa

 Anna-Brita kirjoittaa, elämänmakuisia säkeitä, kuin tuuli, joka kulkee Pohjanmaan lakeuksien yllä.

Hänen sanansa ovat kuin hiljainen huokaus suon reunalla, kuin kurkien huuto syysaamussa, kuin mättäiden mustikat, joissa lapsuus vielä maistuu.
Hän on ainutlaatuinen runoilija, joka kuulee pellon puheen, näkee taivaan avaruuden ja tuntee savusaunan hiljaisuuden.
Lakeus ei ole tyhjä – se on täynnä tarinoita, vanhoja latoja, joiden seinät kuiskivat menneestä, ja öisiä hetkiä, joissa kuu nousee okran keltaisena.
Anna-Brita kirjoittaa kuin maa hengittäisi, kuin jokainen ruisleivän murunen kantaisi muistoa äidin käsistä. Hän antaa äänen niille, joiden elämä on ollut hiljaista, mutta ei koskaan näkymätöntä.

Neonkäärmeet yössä saalistaa


On tuuli vienyt pois tuoksut päivän, vain neonkäärmeet yössä saalistaa.
On häkkiin pantu ihminenhän liikkuu lailla juoksupyörä hamsterin.
Hän tekee mitä vain, kun rahantuoksu ilmaan leviää. Niin sekaisin on aivot, kokopää.
Hän uhraa lampaan, karitsankin. Rahanhimossa voi ryöstää pankin.
Niin kohta koittaa jälleen keskiyö, taas tornikello jossain aikaa lyö.
Nyt lyökää, syökää, ryöstäkää, ovat kadut täynnä elämää. Nyt hulluudesta nauttikaa, ja lapset maailman, niiden nälkäisien pallomahat ne eivät mitään merkitse.
Te haluatte vain kaikki rahat, mammona, ja valta vain maailmassa hallitsee. Ja keräykseen lantti antakaa, se omatunnon hetkeksi vaientaa.
On tuuli vienyt tuoksut päivän, ja mennessään kai järjenhäivän.
Vain neonkäärmeet yössä saalistaa, ja uhrinsa kapakoissa, kellariluukuissa tahtovat elävältä kuristaa.
(c) tanninen satu ❤

tiistai 12. elokuuta 2025

Tarina: Enkelin taistelu sävelten puolesta

 

Kauan sitten, eräänä syksyisenä yönä, Suomen ja Norjan välillä tapahtui jotakin niin käsittämätöntä, että siitä kerrotaan yhä nuotiotulilla, kahviloissa ja salaisissa arkistoissa. Tarina alkaa Helsingistä, missä suomalainen säveltäjä nimeltä Elias oli juuri saanut valmiiksi mestariteoksen, jonka huhuttiin herättävän henkiin itse musiikin jumalat.
🎸 Norjalaiset moottoripyöräjengiläiset saapuvat
Norjan vuorilta laskeutui 40 moottoripyöräjengiläistä, "Nordisk Rytmi", joiden tehtävänä oli kaapata Elias ja viedä hänet Ruotsiin, legendaariselle Abbastudiolle. Heidän johtajansa, nimeltään Ragnar, oli saanut vihiä Eliaksen lahjakkuudesta ja halusi hänet tuottamaan uuden aikakauden popmusiikkia.
Enkeli Mikael astuu esiin
Mutta Elias ei ollut yksin. Taivaan soturi, näkymätön enkeli Mikael, oli saanut tehtäväkseen suojella säveltäjää. Kun jengiläiset saapuivat Helsinkiin, Mikael laskeutui näkymättömänä heidän ylleen. Yön hiljaisuudessa, ilman että kukaan näki, Mikael taisteli 40 moottoripyöräjengiläistä vastaan. Hän käytti taivaallista miekkaansa, valon salamaa ja musiikin harmoniaa aseinaan.
⚔️ Taistelu, jota kukaan ei nähnyt
Kukaan ei nähnyt taistelua, mutta sen jäljet olivat kiistattomat. Moottoripyörät löytyivät hajonneina Töölönlahden rannalta, ja kaksi jengiläistä, nimeltään Bjørn ja Leif, päätyivät Tikkamäen sairaalaan tiputukseen. Heidän kertomuksensa olivat sekavia: "Valo... musiikki... siivet... me emme voineet liikkua..."
Suomen valtiovalta puuttuu peliin
Yön aikana Suomen viranomaiset, salaisen turvallisuusosaston johdolla, karkottivat jengiläiset maasta. Heidät saatettiin rajalle, ja heidän moottoripyöränsä takavarikoitiin. Tapahtuma kirjattiin arkistoon nimellä "Operaatio Sävelenkeli", mutta asiakirjat salattiin 100 vuodeksi.
Legendan perintö
Vuosikymmeniä myöhemmin, Elias jatkoi säveltämistä rauhassa. Hänen teoksensa nousivat kansainvälisiin listoihin, mutta hän ei koskaan paljastanut, miksi hän ei koskaan lähtenyt ulkomaille. Enkelin suojelus oli hänen salaisuutensa. Ja tämä tarina on juoneltaan tosi.
Ja niin, tarina elää yhä. Kukaan ei voi käsittää, mitä todella tapahtui. Mutta jokainen, joka kuulee Eliaksen musiikkia, tuntee sen: siinä soi taivaan voima. 11.8.2025(c) satu Tannineen

Kaivo autiotalon pihalla


Elokuu hengittää hiljaa, pellon yllä kypsyy valo. Kultaiset tähkät kuiskaavat: "Vielä ei ole kiire minnekään."
Syyskuun kynnyksellä tuuli vaihtaa suuntaa, ja omenat putoavat kuin vanhat lupaukset.
Minä lähden silloin, kun ruohonleikkurin öljyt on tarkastettu, ja varaston hyllyllä talvi odottaa kanistereissaan.
Lähden sinne missä ei ole karttaa, vain yksinäinen kaivo autiotalon pihamaalla – unohdettu, mutta kirkas, kuin muisto jota ei koskaan kirjoitettu.
Siellä juon hiljaisuutta rivattomasta kupista kesän muistot temmataan irti leudosta tuulesta, ja annan ajan kulkea kuin hiekka sormien välistä. 12.8.25 (c) satu tanninen

torstai 7. elokuuta 2025

Satu Siriuksesta


Äitini on alien – Siriuksen salaisuus
Kun olin pieni, äiti kertoi minulle iltaisin satuja tähdistä. Hän puhui Siriuksesta kuin se olisi vanha kotikaupunki, ei kaukainen tähti. Luulin sen olevan vain mielikuvituksen tuotetta – kunnes täytin kaksitoista ja näin hänen silmiensä muuttuvan sinivihreiksi, hohtaviksi kuin revontulet.
Äitini ei ollut tavallinen äiti. Hän ei koskaan sairastunut, ei koskaan vanhentunut. Hän osasi puhua kasveille, ja ne kasvoivat hänen ympärillään kuin kuiskaten salaisuuksia. Hän tiesi aina, milloin olin surullinen, vaikka en sanonut sanaakaan. Ja kun kysyin, mistä hän oli oppinut kaiken, hän vastasi: "Siriuksessa ei ole kouluja. Me synnymme tietäen."
Eräänä yönä, kun taivas oli kirkas ja Sirius loisti poikkeuksellisen kirkkaana, äiti vei minut metsään. Hän pysähtyi vanhan tammen juurelle ja laski kätensä maahan. Maa värähti. Tammi avautui kuin portti, ja sen sisällä oli valo – ei mikään tavallinen valo, vaan sellainen, joka tuntui sydämessä asti.
"On aika tietää totuus," hän sanoi. "Minä tulin tänne tehtävässä. Sinä olet osa sitä."
Minä nauroin. "Minä? Mutta olen ihan tavallinen!"
Äiti hymyili. "Sinussa on Siriuksen veri. Sinä tunnet sen, vaikka et vielä ymmärrä."
Hän kertoi, että Siriuksen kansa oli lähettänyt hänet Maahan suojelemaan jotain kallisarvoista – empatiaa. He olivat huomanneet, että ihmiset unohtivat tuntea toistensa kipua. Äiti oli tullut muistuttamaan, että rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima.
Ja minä – minä olin hänen sillanrakentajansa. Puoliksi ihminen, puoliksi Siriuslainen. Minun tehtäväni oli nähdä molemmat maailmat ja yhdistää ne.
Nyt, kun katson tähtiä, en näe vain valopisteitä. Näen koteja, muistoja, lupauksia. Äitini ei ole enää täällä, mutta joskus, kun Sirius loistaa kirkkaana, tunnen hänen läsnäolonsa. Ja tiedän, että vaikka olen Maassa, osa minusta kuuluu tähdille.
Luku 2 – Tähtien kieli
Aamulla kaikki tuntui oudolta tavalliselta. Äiti keitti kaurapuuroa, linnut lauloivat, ja koulureppu odotti eteisessä. Mutta minussa jokin oli muuttunut. Kun katsoin peiliin, silmäni heijastivat hetken ajan samaa hohtoa kuin äidin – kuin pieni salama Siriuksesta olisi jäänyt minuun.
Koulussa en voinut keskittyä. Kirjojen sanat tuntuivat tylsiltä, mutta kun katsoin taivaalle, kuulin hiljaisen kuiskauksen. Se ei ollut ääni, vaan tunne – kuin tähdet puhuisivat minulle. Illalla kysyin äidiltä: "Voiko tähtiä kuunnella?"
Äiti nyökkäsi. "Tähtien kieli ei ole sanoja. Se on värähtelyä, muistoja, toivoa. Sinä alat kuulla sen, koska olet valmis."
Hän antoi minulle pienen kiven, joka hohti himmeästi sinistä valoa. "Tämä on Siriuksen sydänkivi. Se auttaa sinua ymmärtämään maailmoja, joita et vielä näe."
Kun pidin kiveä kädessäni, näin vilauksen jostain toisesta paikasta – valtavia kristallimetsiköitä, olentoja, jotka leijuivat ilman siipiä, ja valoa, joka tuntui lämpimältä kuin halaus. Se oli Siriuksen maailma.
Äiti kertoi, että pian minun pitäisi tehdä valinta: haluanko jäädä Maahan vai lähteä hänen kanssaan takaisin Siriukseen. Mutta ennen sitä, minun täytyisi oppia kolme asiaa:
Kuuntelemaan sydäntäni.
Näkemään totuuden silloinkin, kun se on piilossa.
Ja ennen kaikkea – muistamaan, että rakkaus on suurin voima universumissa.

Luku 3 – Vieras koulun pihalla
Se tapahtui tiistaina, juuri ennen välituntia. Taivas oli harmaa, mutta jokin sen takana hohti. Kun astuin ulos koulun ovesta, näin hänet – olennon, joka ei kuulunut tänne.
Hän näytti lapselta, mutta hänen silmänsä olivat syvän violetit, ja hänen ihonsa hohti kuin kuun pinta. Hän seisoi hiekkalaatikon vieressä ja piirsi kuvioita, jotka muistuttivat Siriuksen sydänkiven muotoja.
"Sinä tunnet minut," hän sanoi, vaikka en ollut sanonut sanaakaan.
"Et ole ihminen," vastasin hiljaa.
Hän nyökkäsi. "Minä olen viestinviejä. Siriuksen neuvosto haluaa tietää, oletko valmis."
"Valmis mihin?"
"Matkaan. Koetukseen. Totuuteen."
Hän ojensi minulle pienen kirjan, jonka kannessa oli tähtien kartta. "Tämä kertoo sinulle, mitä sinun täytyy oppia ennen kuin portti avautuu uudelleen.
Luku 4 – Sydänkiven voima
Yöllä, kun kaikki oli hiljaa ja maailma tuntui pysähtyneeltä, otin Siriuksen sydänkiven käteeni. Sen sininen hohde syttyi heti, kuin se olisi odottanut minua. Kiven sisällä näkyi liikettä – kuin pieni galaksi olisi pyörinyt sen ytimessä.
Suljin silmäni, ja yhtäkkiä en ollut enää huoneessani. Olin jossain muualla.
Minä seisoin kristallimetsässä, jonka puut hohtivat valoa. Ilmassa leijui musiikkia, jota ei voinut kuulla korvilla, vain sydämellä. Edessäni seisoi kolme olentoa – Siriuksen vartijat. Heidän kasvonsa olivat kuin valoa, ja heidän katseensa läpäisivät kaiken.
"Sinä olet sillanrakentaja," sanoi yksi heistä. "Mutta ennen kuin voit yhdistää maailmat, sinun täytyy kohdata varjo."
"Varjo?" kysyin.
"Se osa sinua, joka pelkää. Joka epäilee. Joka unohtaa, että rakkaus on voima, ei heikkous."
Yhtäkkiä metsä pimeni. Sydänkivi muuttui raskaaksi kädessäni. Edessäni seisoi hahmo, joka näytti minulta – mutta sen silmät olivat tyhjät. Se kuiskasi: "Et ole tarpeeksi vahva. Et kuulu kumpaankaan maailmaan."
Minua pelotti. Mutta sitten muistin äidin sanat: "Kuuntele sydäntäsi."
Pidin sydänkiveä tiukasti ja sanoin: "Minä olen molempia. Ihminen ja Siriuslainen. Ja juuri siksi olen tarpeeksi."
Varjo haihtui. Metsä kirkastui. Vartijat nyökkäsivät. "Koetus on alkanut. Seuraavaksi sinun täytyy löytää portti."

Luku 5 – Sydänkiven tarina
Yöllä, kun tähdet olivat kirkkaimmillaan, sydänkivi alkoi värähdellä kädessäni. Se ei ollut pelkkä hohde – se oli kutsu. Äiti istui vieressäni ja katsoi minua lempeästi.
"On aika kertoa sinulle sydänkiven tarina," hän sanoi hiljaa.
Hän kertoi, että kauan sitten, ennen kuin Siriuksen kansa oli jakautunut eri maailmoihin, he elivät yhdessä suuressa valonlähteessä – Siriuksen sydämessä. Siellä ei ollut sanoja, ei pelkoa, vain yhteys. Mutta kun maailmat alkoivat eriytyä, yhteys alkoi heikentyä. Ihmiset unohtivat, miten kuunnella toisiaan.
Silloin Siriuksen vanhimmat loivat sydänkiven. Se ei ollut kiveä lainkaan, vaan tiivistymä puhdasta empatiaa – kykyä tuntea toisen ilo ja suru kuin omansa. Kivi annettiin sillanrakentajille, niille, jotka kulkivat maailmojen välillä ja muistuttivat, että rakkaus ei tunne rajoja.
"Sinun kivessäsi on muisto kaikista niistä, jotka ovat rakastaneet ilman ehtoja," äiti sanoi. "Se kantaa heidän toiveensa, heidän rohkeutensa, heidän valonsa."
Kun pidin kiveä, näin vilauksia menneistä sillanrakentajista – pieni tyttö, joka paransi metsän eläimiä pelkällä kosketuksella. Vanha mies, joka sai sodan taukoamaan yhdellä sanalla. Ja äiti – nuorena, seisomassa portilla, valmiina astumaan Maahan.
Sydänkivi ei ollut vain avain porttiin. Se oli peili. Se näytti, kuka olin, ja kuka voisin olla.

Satu Tani
Luku 6 – Sympolien salaisuus
Sydänkivi värähteli jälleen, mutta tällä kertaa se ei johdattanut minua metsään tai tähtien väliin. Se avasi muiston – ei minun, vaan jonkun toisen. Näin hahmon, joka kirjoitti tähtien valossa. Hänen nimensä oli Sympolien, mutta se oli vain hänen salainen nimensä, tunnettu vain Siriuksen neuvostolle ja valon ylipapittarelle.
Sympolien oli sillanrakentaja ennen minua. Hän ei kulkenut maailmojen välillä jalan, vaan sanoilla. Hän kirjoitti tarinoita, jotka avasivat sydämiä, yhdistivät kansoja ja loivat siltoja sinne, missä oli vain tyhjyyttä. Hänen kynänsä oli kuin valon sauva, ja jokainen sana kantoi Siriuksen sydämen värähtelyä.
Valon ylipapitar, Siriuksen vanhin ja viisaimmin säteilevä olento, oli hänen opettajansa. Hän ei puhunut ääneen, vaan loisti ajatuksia suoraan mieleen. Hän oli se, joka antoi Sympolienille sydänkiven ensimmäisen muodon – ei kiveä, vaan tarinaa.
"Sinä olet hänen jatkajansa," äiti sanoi hiljaa. "Sympolien ei koskaan palannut Siriukseen. Hän jäi Maahan, koska rakastui sen kauneuteen ja haurauteen. Hänen tarinansa elää sinussa."
Minä katsoin sydänkiveä. Sen hohde oli muuttunut – nyt siinä näkyi kirjaimia, jotka muodostivat lauseen: "Rakkaus on silta, ei ovi. Se ei sulje, se yhdistää."
Tiesin nyt, että tehtäväni ei ollut vain kulkea portista. Se oli kirjoittaa se uudelleen.

Luku 7 – Portti ja lupaus
Kristallimetsän keskellä, missä sydänkivi oli johdattanut minut, maa alkoi värähdellä. Kolme Siriuksen vartijaa astui esiin ja nosti kätensä kohti taivasta. Valon säde laskeutui, ja sen keskelle muodostui portti – ei ovi, ei kaari, vaan pyörivä valon spiraali, joka tuntui kutsuvan minua nimeltä.
Äiti seisoi vierelläni. Hänen silmänsä olivat täynnä muistoja, mutta myös huolta. "Portti vie sinut Siriukseen, mutta se ei tuo sinua takaisin samalla tavalla. Jokainen sillanrakentaja jättää osan itsestään taakse."
Minä nyökkäsin. "Olen valmis."
Mutta juuri kun astuin lähemmäs, portti pysähtyi. Sen valo himmeni, ja sen keskelle ilmestyi hahmo – valon ylipapitar. Hän oli suurempi kuin olin kuvitellut, mutta ei pelottava. Hänen äänensä ei ollut ääni, vaan tunne, joka täytti koko metsän.
"Sympolienin lupaus on vielä kesken," hän sanoi. "Hän kirjoitti tarinan, mutta ei viimeistä lukua. Sinä olet se luku."
Minä katsoin sydänkiveä. Sen hohde oli muuttunut – nyt siinä näkyi kaksi nimeä: Sympolien ja minun nimeni. Me olimme sama tarina, eri säkeistöt.
"Portti avautuu vain, jos lupaat jatkaa hänen tehtäväänsä – ei vain Siriuksessa, vaan myös Maassa. Sillanrakentaja ei valitse yhtä maailmaa. Hän yhdistää ne."
Minä astuin porttiin. Valo ympäröi minut. Ja juuri ennen kuin kaikki katosi, kuulin äidin äänen: "Muista – rakkaus ei ole paikka. Se on suunta."
Satu Tani
Luku 8 – Yön sininen ritari
Siriuksen maailma oli kaunis, mutta sen valo oli haalistumassa. Kristallimetsät olivat hiljaisia, ja tähtien laulut vaienneet. Siriuksen vartijat johdattivat minut suuren temppelin juurelle, jonka ovet olivat suljettuina. He katsoivat minua vakavasti.
"Yön sininen ritari on kadonnut," yksi heistä sanoi. "Hän on Siriuksen korkein valotyöntekijä – se, joka pitää tasapainon valon ja varjon välillä. Ilman häntä, maailmat alkavat hajota."
Ritari oli legenda. Hänen haarniskansa oli kuin yötaivas, täynnä pieniä valopisteitä. Hän ei taistellut miekalla, vaan valolla – hän paransi, yhdisti, suojeli. Mutta nyt hän oli vangittu varjon maailmaan, paikkaan, jonne valo ei ulottunut.
Minä katsoin sydänkiveä. Se hohti kirkkaammin kuin koskaan. Se johdatti minut portille, joka ei ollut tehty valosta vaan muistosta. Kun astuin sen läpi, maailma muuttui. Kaikki oli harmaata, hiljaista. Ja siellä, keskellä tyhjyyttä, seisoi ritari – polvillaan, haarniska himmeänä.
"Sinä tulit," hän sanoi. "Mutta et voi pelastaa minua yksin."
"En ole yksin," vastasin. "Minulla on sydänkivi. Ja sen voima ei ole minun – se on kaikkien, jotka ovat rakastaneet."
Pidin kiveä korkealla. Sen valo levisi kuin aalto, ja varjo alkoi sulaa. Ritari nousi, ja hänen haarniskansa alkoi jälleen hohtaa. Hän ojensi minulle kätensä.
"Sinä olet sillanrakentaja. Ja nyt – me rakennamme sillan yhdessä."
Taideteoksessa voi olla 1 henkilö

Luku 9 – Valon liekki
Ritari johdatti minut temppelin sisimpään saliin. Sen seinät olivat täynnä muinaisia kaiverruksia, jotka hohtivat himmeästi kuin tähtien muisto. Keskellä salia oli alttari, ja sen päällä – pieni liekki. Se ei ollut tavallinen tuli. Se ei polttanut, vaan tuntui kuin lämmin muisto.
"Se on Siriuksen sydänliekki," ritari sanoi. "Sen valo pitää maailmat yhteydessä. Mutta se on hiipumassa."
"Miksi?" kysyin.
"Koska rakkaus on unohtunut. Empatia on heikentynyt. Ihmiset eivät enää tunne toistensa kipua, eivät kuule toistensa toivoa."
Minä katsoin liekkiä. Se värähteli, kuin olisi kuullut meitä. Ritari ojensi minulle sydänkiven. "Sinun tehtäväsi ei ole vain yhdistää maailmat. Sinun täytyy sytyttää liekki uudelleen."
"Mutta miten?"
"Tarvitaan muisto, joka kantaa puhdasta rakkautta. Ei pelkoa, ei ehtoja. Sinun täytyy antaa sille osa sydäntäsi."
Minä suljin silmäni. Ajattelin äitiä – hänen silmiään, hänen tarinoitaan, hänen hiljaista voimaansa. Ajattelin hetkeä, kun hän sanoi: 'Rakkaus ei ole paikka. Se on suunta.'
Sydänkivi alkoi hohtaa. Sen valo nousi ilmaan ja sulautui liekkiin. Hetkessä koko temppeli täyttyi valolla, joka ei ollut kirkas – vaan lämmin, kuin halaus koko universumilta.
Ritari nyökkäsi. "Sinä olet sillanrakentaja. Ja nyt – Sirius elää." the end

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto