Niin minä tein sen, rakensin
raunioita rakkauden sen taivaan tuhkaisen.
Sanoja, sanojen perään, sirpaleita en
enää kerää. Ne ovat kaikki uudestaan
ruukkuun liimattu, maailma uudestaan
eloon herää.
Silti se ei voi minusta poistaa sitä
yksinäisyyttä, sitä itsepäisyyttä,
joka sisälläni kytee ihan syyttä.
Se kaipaa rinnallensa suurta ystävyyttä,
ei hyväksy koskaan vääryyttä,
eikä päättämättömyyttä.
Olenko ilman päämäärää, joka suuntani määrää,
minä ehkä kuljen tietä väärää?
Kuka täällä liikaa häärää,
minä olen veden kestävä,
sinun on se naamio pois pestävä.
Pahinta tänään, on minulle tulla sokeaksi
liian hehkuva on karisma sinulla.
Rinnalleni tahdon kauniin menninkäisen,
tuokaa se minulle luolista pimeyden.
Minä totutan tähän valoon sen,
tulen vain toimeen kanssa sokeiden.
Minä seisoin omilla jaloillani,
kuka minut ylös nosti seisomaan.
Kiitos hänelle suodaan, sanon sen suoraan.
Unissani kuulen aina äänen pojan Afroditen.
Hän aina sanoo: NIINKÖ unessani
tanssivat ilman immet hunnuissa.
Niillä on perhosen siivet, kasvavat
hartioissa kiinni, kevään tullen ne
ilmaa alleen ottavat nousevat
vahvaan lentoon. Niitä vastaan
pian lentävät jo sudenkorennot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti