Elämä älä surmaa rakkauttani,
sen synnynlahjakseni
geenistäni
sain. Sydämessäni on usein
myrskyinen sää, Afrodiite
silti sielussaan minua
kantaa.
Ei sydän toinen koskaan kuule
ääntä minun kaipaavan
sydämen. On mieheni vain
syysmyrsky raivoava tuo.
Voi äitimaa voitko anteeksi
antaa, tämän vereni kiihkon,
joka hukkaan poveesi kerran
piiloon lasken.
Sammutat joskus viimein
sen palavan kasken,
joka tuhkaksi muuttava
kaiken on.
Niin määrännyt on leikki
kohtalon.
Ei kuule äitini itkuani,
niin musta on sielu
synnyttäjäni. Sen ihmisen
ken kantoi mua povelaan,
alla sydämen sykkivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti