Niin seisoi viha minun takapihallani.
Puhui ainoastaan himo,
sanat hikipisarat ihollani.
Seisoi rakkaus, seisoi liha,
vai oliko se viha vain?
Sanoja sanojen perään,
tunteenmuutteen aina herään.
Keittiönikkunasta näkyi betoniviidakko,
slummilähiö harmaata tylsyyttä,
arjen taikka sunnuntain.
Seisoi rakkaus, seisoi järki,
ja riimitteli hän Suomifarsseja
niin kuin Toivo Kärki.
Kuu kuiskaa tule jo,
tuuli laulaa laulujaan.
Kuusi hiljaa kuuntelee,
ilta yötä suutelee.
Peltikatto hiljaa huokaa,
ruostesuojaus minulle suokaa.
Niin se katajainen kansa,
kaipaa omaa runoilijaansa.
Ruunebergit Suomenyössä,
sanoja takovat kuin
sepät ahjoja.
Minä ja hän,
ollaan ne hullu sekä kahjo vaan.
Sanan viimeisen jälkeen
piste murhataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti