Kukonpojat liikaa itsestään luulevat.
Ne ovat lintuja jotka koskaan
eivät opi kunnolla lentämään.
Tuuli surullisesti huokaa, kukkuu kuuluu jo.
Kukkiiko heinäkuussa kirsikkapuu jo?
Sisälläni outo kaipuu, outo fiilis,
nousee kohti kurkkua, kuin pala hiertää kaulaa.
Kuuntelen kuinka ystäväni hiljaa
vieressä rakkaudesta laulaa.
Sitä keidasta ei löydy päältä maan,
joka rauhantunteen sisälleni aikaan saa.
Sisälläni liekit sieluani nuolevat, kaikki
viisaat ajatukset lohduttavat pois kulkevat.
Lisää rakkautta janoan, ei vain löydy päältä maan
sitä miestä joka haluaa minua rakastaa.
Nainen josta kasvaa riimejä sormenpäistä,
huulilta soinnut ilmaan lentävät.
Minä kyllä rakastan, mutta minussa ei
löydy mitään rakastettavaa.
Samaa ajanmantraa vain täällä maanpäällä pyöritetään.
Samoja puhki kuluneita silkkinauhaisia sandaaleja
kiinni nyöritetään. Ei niillä kengillä rakkautta
enää kiinni saa. Se edestäni karkaa kerta kerran
jälkeen uudestaan. Pullonhenki tuhoaa aina liian monta
rakkautta orastavaa.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti