Maailmaan mahtuu pimeyttä, satavaa märkää vettä.
Seesteistä rauhaa ilman kiirettä. Kesän kaipuuta
kesäyön usvaa, rakkauden ,himon kosteutta.
Tässä pimeydessä näen kaiken paremmin,
kun aurinko ei liikaa häikäise tätä maailmaa.
Ovat päivänsäteet poissa, on maailma nyt menninkäisten maa.
Jätän ikkunan raolleen, se on turvapaikka pienen
päivänsäteen tulla sisälle huoneeseen.
Sen kohmettuneen pienen vartalon käärin villapeitteeseen.
Keitän kuuman höyryävän kamomillateen.
Tunnen pimeyden keskellä että minun siipeni ovat
voimakkaat ilmaan nostavat, hyvin kantavat.
Nämä pimeyden päivän kätevät sisäänsä salattua rakkautta.
Ne paljon iloa meille antavat, jos osaa ottaa
pimeyden harson reunasta kiinni. Silloinkin voi
unelmoida, olla villi kuin villiviini, voit olla realistinen
tai hukkua unelmiini. Se melankolia voi olla upottava suo,
jos et sinä tule pitkospuita minun luo.
Suruni se puhjeta voi kukkaan kauneimpaan;
muuttua sanoiksi laulun, pimeimmän Suomen maan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti