Jatkoa elämänkertaani

Hartola

Suomen ainoa Kuningaskunta on vanhaa kulttuuriseutua, jossa on ollut asutusta jo kivikaudella lähes 5000 vuotta sitten.
Nykyäänkin Etelä-Suomen parhaisiin kalastuskohteisiin kuuluva Tainionvirta, joka virtaa myös aivan kirkonkylän tuntumassa, oli puolestaan erämiehille tuttu jo viikinkiaikana. Viljelysmaita Hartolaan raivattiin jo tuhat vuotta sitten. Hartola oli myöhemmin myös tunnettua kartanoseutua. Pitäjän suurimpaan kartanoon Koskipäähän, missä tällähetkellä toimii Itä-Hämeen museo kuului 25000 hehtaaria maata ja parisataa torpparia.
Ensimmäisen kerran Hartola mainitaan kirjallisissa lähteissä keskiajalla v. 1398, jolloin paavi kirjeessään lupasi synninpäästön Hartolan kirkossa kävijöille.
Itsenäinen kirkkoherrakunta Hartolasta tuli v. 1784. Tuolloin Ruotsin kuningas Kustaa III määräsi silloiselle valtakunnan itärajalle perustettavaksi uuden seurakunnan, jonka nimeksi tuli Gustav Adolfs Socken. Nimensä Hartola sai kruununprinssin nimen mukaan. Kuninkaaksi tultuaan Kustaa IV Adolf vieraili 1800-luvun alussa nimikkopitäjässään matkallaan Suomenlahden rannikolta Kuopioon, johon nykyäänkin on Hartolan kautta suorin tie. Vierailun muistona on Itä-Hämeen museossa kuninkaan tuoli. Itsenäisenä Hartola on kehittynyt elinvoimaiseksi kunnaksi hyvien tieyhteyksiensä ansiosta. Historiaansa kunnioittaen kunnanvaltuusto päätti v. 1987 julistaa Hartolan kuningaskunnaksi.


Ollessani noin lähempänä neljää vuotta muutimme äidin syntymäpitäjään Hartolaan, isä aloitti
silloin 3,5 vuotta kestävän kadettikoulun hän asui Haminassa. Hartolassa sain olla serkkujeni Nurmisten
lasten kanssa joista samanikäinen Kaija oli aikuiseksi asti parhaita ystäviäni. Hartolassa opin pyöräilemään ja uimaan jollakin tavalla, sekä perkaamaan ahvenia ja paistamaan nuotion hiilloksessa
perunoita. Ensin asuimme vanhassa kaupparakennuksessa jonka omisti huoltoasemanomistaja
Tiitinen. Siinä talossa sain opetella halolla tappamaan rottia, äiti kiipesi pöydälle kiljumaan. Tiitisellä oli
Punatukkainen Paavo niminen poika, joka pelasti kerran minun hengen, kun jäin sortuneen lumilinnan alle. Ihmettelin kun Paavo kehtasi leikkiä kanssani vaikka oli jo koulussa. Paavo säikäytti kerran minut pahanpäiväisesti, esiintymällä kouluntonttuasussa meidän ikkunan takana, siinä vaiheessa uskoin vielä joulupukkiin.

Myöhemmin asuimme joen varrella ja alempana joenrannassa asui äitini serkku Maila lapsineen. Laskin
jokea pitkin kellumalla heidän laituriin etsimään heidän pellosta perunoita paistettavaksi nuotiossa. Muistan siltä ajalta jatkuvan nälän sekä puristavat kengät. Ruokavalostani pääosa oli tuolloin
vihannekset, näkkileipä ja sinappi sekä paistoin itse onkimiani ahvenia. Siitä oli seurauksena lapamatokuuri, jonka muistan liiankin hyvin. Sain lapamatolääkkeet pakkasen aikaan ja luulin kuolevani,
kun madot poistuivat kummastakin päästä yhtä aikaa. Näkkileivästä ja sinapista taas seurasi, että jouduin
lääkäriin suolet olivat menossa solmuun, olin niin nälkäinen ja aneeminen. Äiti paistoi itselleen läskiä
pannulla, enkä oikein välittänyt syödä sitä. Kaurapuuro oli herkkua, jos sitä vaan sai.

Ahosten talossa asuessamme, olin ensimmäisen kerran töissä, kävin läheisellä sokerijuurikaspellolla kitkemässä ja harventamassa. Tuntipalkka oli lapsille joitakin pennejä. Karamelliaski maksoi silloin 10-penniä ja pennillä sai nalle irtokarkkeja. Hartolassa kasvoi pähkinäpensaita, joista oravat olivat oikein mielissään. Syötin lituja, lintulaudalla vieraili paljon käpylintuja, jotka olivat kauniinvärisiä ja papukaijan näköisiä. Naapurin lasten kanssa teimme hernekeittopurkeista golfradan nurmikolle ja pelasimme omaa golfiamme.

Harrastin marjankeruuta ahkerasti, myin osan niistä läheiseen kauppaan. Kauppias ei meinannut millään uskoa, että olen niin ahkera marjankerääjä. Ulkomailla oli silloin menossa Vietnamin sota, pelkäsin sodan tuloa myös Suomeen. Talomme yli lenteli usein lentokoneita ja heittäydyin aina maahan niiden lennettyä ylitseni. Ennemmin opittuani juuri puhumaan selvästi, pelkäsin myös lentokoneita. Kerroin kaikille, että olin kuollut edellisessä elämässäni lentopommituksessa. Muistan pelänneeni lentokoneita niin paljon että, heittäydyin jopa kurarapakkoon mahalleen, jos kuulin koneen tulevan.

Yhtenä päivänä puhaltelin saippuakuplia avoimesta ikkunasta Ahosen yläkerrassa, ja aloin pudota pää alaspäin ikkunasta alas kirkasvaloilmiö otti minut kiinni, eikä käynyt kuinkaan. Talossa oli kolme kerrosta , kellarikerroksessa oli sauna yms. Äiti vei minut heti lääkäriin, lääkäri ei uskonut että
olin pudonnut mistään.

Usein kuljin äidin mukana pyörän tarakalla, kun äiti kävi työssä. Joskus olin päivähoidossa lestadiolaisessa perheessä, jossa oli aikuiset lapset. Mies oli metsänhoitaja ja vaimo kotona.
Siellä oli pakko pitää sukkanauhaliivejä ja esiliinaa, muualla käytettiin yleensä jo sukkahousuja.
Kuri oli muutenkin toista luokkaa kuin nykyään, piti istua hiljaa paikallaan ja piirtää. Perheen tytär tuli
kotiinsa synnytystä odottamaan, minun käskettiin katsella taivaalta milloin haikara tuo vauvan.
En muista minkä ikäisenä loppui uskoni haikaraan. Joulupukkiin lakkasin uskomasta noin viisivuotiaana
Asuttiin samassa talossa isä oli lomalla, kun vietettiin joulua. Hän meni olevinaan saunaan joulupukin
saapuessa. Joulupukilla oli päällään talonisännältä lainattu turkki ja jokin naamari, tunsin heti isän.

Vanhin tätini täytti 50vuotta ollessani 5-vuotta, hän sai rannekellon. Tätini on vanhapiika, hän hoiti
silloin Eino enoni taloutta, kun heillä oli paljon karjaa ja lapsia. Täti hoiti minua myös usein ollessani sairas. Olin kuulemma sairaana tosi kauhea lapsi. Pääsin enolaan lihotuskuurille lääkärin kehotuksesta
siellä oli pakko syöttöä, eivät uskoneet laktoosi -intereolanssiin oli pakko juoda maitoa. Enon luona suurin
osa ajasta tuntui kuluvan ulkohuussissa istuessa. Vanhin serkku edesauttoi sitä asiaa, laittamalla oven
haan ulkopuolelta kiinni. Usein jäätiin ilman ruokaa sen takia. Enon luona lapsetkin tekivät töistä oman
osuutensa, me pienimmät keräsimme lampaille kerppuja, kuljetimme lehmiä ja veimme ruokaa pellolla
työskenteleville. Minusta oli mukava pienenä työntää varpaat kuumaan lehmän kakkaan, se teki hyvää
variksensaappaille jotka sai kun käytti kenkiä harvoin.

Milloin oli aikaa leikkiä leikimme isolla kivellä, jonne nousi rappuset. Leikimme siellä kotileikkiä. Aikuisena kivi näyttää tosi pieneltä, lapsena se tuntui vuoren kokoiselta. Yksi leikki oli kulkea kapean laudan päältä navetan lantalan virtsaojan yli. Siihen tuli pudottua joskus. Myöhemmin pelastin pikkuveljen siihen hukkumasta. Leikkimme myös urheilukilpailuja, olin hyvä pituushypyssä. Kissat saivat usein olla nuken korvikkeina, puimme niille vaatteet ja työnsimme nukenvaunuissa. Aitassa leikimme aina sateen yllättäessä, nukahdimme joka kerta sateen ropinaan. Meitä etsittiin aina pitkin kyliä
ikinä eivät älynneet katsoa aitasta. Teurastusaikaan oli naapureilla hauskaa, kun eno lähetti meidät jaloista pois hakemaan naapurista saparoveistä. Eno selitti veitsen olevan erikoislaatuisen, muunlaisella ei pystyisi millään katkaisemaan porsaan saparoa. Meistä oli kiusallista naapurissa odotella saparoveistä
niillä ei tuntunut olevan aikaa etsiä veistä. Emme tajunneet naapureiden tahallaan viivyttelevän veitsen etsimisessä, koska tiesivät enolassa teurastettavan. Enolla oli parhaimmillaan kaksi hevosta, toinen kiihkeä ori kovajuoksija ja toinen säyseä vanha suomenhevonen. Saimme Kaijan ja Karin kanssa ajaa
kummallakin hevosella, ori ei vaan tahtonut totella millään. Kävimme orilla viemässä sukulaisillemme
Strengeille aina jotakin tärkeää. Perunapellolla oli hauskaa vanhan hevosen kanssa, syötimme vanhalle
hevoselle porkkanoita jotta saimme sen kulkemaan vakoa ylöspäin ja vetämään keräämiämme perunakoppia. Kerran olimme heinäpellolla keräämässä heiniä vanhan hevosen kanssa. Yllättäen se tuli
kovin vauhkoksi, emmekä saaneet sitä tottelemaan millään. Taivas oli musta ja pilvinen, pelkäsimme ukonilman puhkeavan millä hetkellä tahansa. Yht`äkkiä tuli kauhea tuulenpyörre trompi joka alkoi paiskomaan heinäseipäitä minne sattuu; se oli pelottava kokemus meille kaikille.

Kerran äiti halusi mennä markkinoille, en olisi halunnut lähteä millään. Heittäydyin maahan veteläksi ja kiukkusin: "en lähde markkinoille, mustalaiset puukottavat miestä", lopulta lähdin äidin mukaan. Siellähän sattui, että mustalaiset puukottivat miestä. En myöskään pitänyt rokottamisesta, karkasin 5-vuotiaana neuvolasta ennen rokottamista, juoksin suoraan kotia. Äiti juoksi perästä, eikä saanut kiinni.
Tiesin muutenkin lapsena asioita ennakkoon ihmeellisesti, äiti uskoi niihin mustalaispuukotuksen jälkeen.

Lapsuudessa rakkaita henkilöitäni oli Helmi ja Hilma äidin tädit. Omat tätini ja Eino eno. Kaikista rakkaimpia olivat mummo ja ukki isäni puolelta, jotka asuivat Nurmeksessa. Heihin kerkisin tutustua kunnolla. Äitini vanhempia en nähnyt ukkia koskaan, oli kuollut ennen syntymääni. Äidinäiti kuoli kun olin kolmevuotias. Isäni isän nimi oli Veikko Tanninen, hän oli Nurmeksen kaupungilla muurarina.
Hän oli hiljainen pieni mies, mummoa vain olkapäähän. Ida Maria oli kookas(196 cm) ja komea ihminen ja niin minun oli hyvin helppo ihailla ja kunnioittaa isovanhempiani. Koskaan he eivät meitä lapsia turhaan komennellet, pikemminkin he pitivät kaikessa meidän pienimpien puolta jos jotain sattui menemään vikaan tai pois raiteilta isompien lasten tai vanhempiemme taholta. Pappa piti erikoisesti minusta, minulle jäi mielikuva että olin lapsenlapsista papan lemmikki. Niin taisin olla mummonkin.

Isä ei tykännyt isästään, sanoi että ukki oli ollut nuoruudessaan laiska, ankara ja juoppo. Tiedä sitä sitten,
kun en itse elänyt silloin. Ukin veli oli ollut ainakin kiero huijari, ukki oli vaihtanut mökin enosta ja metsätilan pullolliseen viinaa humalapäissään. Kaikenlaisia veljiäkin voi olla olemassa. Mummo osti mökin Nurmeksesta omilla perintörahoillaan, ukki joi sen myöhemmin. Siitäkin huolimatta mummo rakasti ukkia paljon, se näkyi jokapäiväisessä elämässä aina.

Lapsuudessa suurin haaveeni olisi ollut oppia pianoa soittamaan, mutta siihen ei ollut mitään mahdollisuuksia. En tiedä miten ihmiset yleensä ottaen aikuisena ollessaan kokevat oman lapsuutensa olleen. Itse koen nyt aikuisena sen olleen kohtalaisen, en ollut kovinkaan onnellinen silloin. Useimmat
asiat tuntuivat lapsena pelottavilta. Äidin ja isän keskinäinen suhde oli huono, isä oli pelottava ja väkivaltainen. Pelkäsin isääni 17-vuotiaaksi asti, jolloin viimeisenkerran jouduin hänen pahoinpitelynsä
kohteeksi. Äiti on nykyään 75-vuden iässä unohtanut kaikki pahat asiat ja näkee menneisyyden vaaleanpunaisten silmälasien läpi.