Vaeltaja vaivoin
kulkee
tiellä, yön
pimeydeltä
ei eteensä nää.
Niin kaamos aika,
sydämen ympärille,
kehrää mustaa
lankaa pehmeää.
Ei lumi levoton,
voi äiti maan syliin
vielä jäädä.
Sisälläni myrskyää,
tuulet valtoimenaan,
rannan kaislikkoa
kohden käy.
Missä on yön
kirkkain
johto tähti, ei sitä
päivän hämäydessä
näy.
Vaeltaja sieluni
pimeydellä
kruunaa,
marttyyriksi
joulukuun. Minä
sisältäni
vielä löydän, sen
naisen
nauru suun. En murru,
vain nöyrryn,
taivun
niin kuin
maaliskuinen
pajun vitsa.
Kestän enemmän,
kuin kukaan koskaan
tietää saa. Suuret
salaisuudet,
osaan sydämeeni
vaieten piilottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti