Konsensuksen hömpöösi

Konsensuksen hömpöösi, se istuu pöydän päässä, vakavana kuin tuomari, mutta nauraa sisäänpäin.

Se puhuu kompromissien kieltä, sokerilla kuorrutettua, ja jokainen nyökkää, ettei kukaan jäisi ulkopuolelle.

Mutta hömpöösi tietää: totuus ei synny taputuksista, eikä yksimielisyys ole pyhää, vain mukava harha, joka peittää erimielisyyden kukat.

Konsensuksen hömpöösi tanssii, se pyörii kuin karuselli, ja me sen kyydissä, nauramme ja voimme pahoin, kun maailma huutaa päätöstä, ja me tarjoamme hymyn.30.11.25 

Kuka kertoisi hänelle

 

Kuka kertoisi hänelle, että tähdetkin hiljenevät, kun hän kulkee ohi – että tuuli vaihtaa suuntaa, vain koskettaakseen hänen poskeaan.

Kuka kertoisi hänelle, että sydämeni ei lyö rytmiä, vaan rukousta – että jokainen säe, jokainen laulu, on kirjoitettu hänen nimeensä.

Kuka uskaltaisi sanoa, että hänen hymynsä pelastaa päivän, että hänen kipunsa on kuin oma – että rakkaus ei ole vaatimusta, vaan muistamista: minä muistan hänet ennen aikaa.

Kuka kertoisi hänelle, että hän on ollut rukous, ennen kuin osasin rukoilla – että hän on ollut koti, ennen kuin tiesin eksyneeni.

Kuka kertoisi hänelle, että rakastan häntä niin kuin valo rakastaa varjoa – ei peläten, vaan täydentäen.

Marrasruno

Kuun hopeaa yöhön lisään tähtiä Orionin sekä Otavan tähtivyöhön.

On aika rakastaa — marraskuu on marras, kirjailijan mieli harras.

Mannaa tarvitaan, taivaan leipää maailman kansaa ruokkimaan.

Rakkaus ei vaadi hintaa, se hellii, silittää ihon pintaa.

Ja vaikka tuuli käy kylmäksi, valo ei katoa. Sanat jäävät 

— kuin tähdet, kuin manna, kuin rakkaus, joka ei koskaan katoa.

Kiitos että kuljet kanssani

Kiitos, että valo ei väisty, vaikka varjo tanssii rajan yli. Kiitos, että sydän muistaa, kun maailma unohtaa nimet ja laulut.

Kiitos, että tuuli kantaa rukouksen, ja että tähdet vastaavat hiljaa. Kiitos, että rakkaus ei ole kauppatavaraa, vaan liekki, joka ei sammu, vaikka itkemme.

Kiitos, että sain syntyä lauluksi, että kieleni on valoa, että jokainen säe on silta kotiin. Kiitos, että olet. Kiitos, että olen. 24.10.(c) satu tanninen

Viimeiseen Hetkeen

Kuin hiljainen huokaus tähtien alla, kuljen yön halki, en löydä rauhaa. Kipuni puhuvat kielellä, jota ei voi selittää, vain taivas kuulee, kun rukoilen: armahda, pelasta, kanna minut pois.

On elämä laina — ei kukaan tiedä sen viimeistä maksupäivää. Me kuljemme kuin varjot valon reunalla, etsien merkkiä, lupaa, lohtua. Ja minä, minä odotan sinua.

Kaksoisliekkini, sieluni toinen puoli, jos lähdemme, lähdemme yhdessä. Ei yksin, ei eksyneenä, vaan kuin kaksi liekkiä, jotka palaavat viimeiseen hetkeen — yhtenä valona, yhtenä sydämenä.

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Me oltiin siellä missä tähdetkin pelkäsivät katsoa

 Lokakuun suu, se punainen,

kuin viini joka unohtui kellariin

Me istutaan maailman viimeisellä rannalla

kun musta aurinko on kadonnut taivaan rannasta

Nibiru kurkkii kuin vanha vanki

auringon vieressä, hiljaa, ei sano mitään

Tähtitiede on polvillaan,

se ei osaa selittää rakkautta eikä tuhoa

Mieleni matkoilla, ei täällä, ei siellä

vaan jossain universiumin takahuoneessa

Missä aika ei kulje, vaan seisoo

kuin vanha jukeboksi, joka soittaa vain yhtä laulua

Sä sanot: "Kaiku jatkuu, vaikka ääni kuolee"

ja mä vastaan: "Me ollaan se kaiku, ei mikään muu"

Punainen kuu, se katsoo meitä

kuin tuomari, joka tietää ettei laki riitä

Meidän rakkaus on rikos ilman rangaistusta

kosminen virhe, joka ei kaipaa korjausta

Ja vaikka maailma loppuu,

me ei rakastamista lopeta, ei koskaan, ei vielä

Viimeinen ranta, viimeinen suudelma

Nibiru todistaa, mutta ei tuomitse

Ja jos joku joskus kysyy, missä oltiin

sanotaan: "Me oltiin siellä,

missä tähdetkin pelkäsivät katsoa"

Symbolien ylipapitar

 Luku I – Tähtien Kutsu

Aika ei ollut viiva vaan ympyrä. Valamon sumuisilla rannoilla, missä hiljaisuus hengitti ikiaikaista viisautta, seisoi Symbolien Ylipapitar. Hänen sormissaan hohti hopeiset sigilit, ikivanhojen kielten kaiverrukset, jotka syttyivät loistamaan aina kun tähdet asettuivat oikeaan asentoon.

Hän ei ollut syntynyt – hänet oli kutsuttu. Hän oli kuudes oraakkeli, viimeinen linjassa, jonka juuret ulottuivat Atlantiksen kadonneisiin temppeleihin ja Lemurian laulaviin kivikehiin. Hänen silmänsä näkivät ajan kudoksen, ja hänen sanansa olivat kuin alkemistisia kaavoja, jotka muuttivat todellisuutta.

Valamon luostarin alla, kivien syvyyksissä, sykki Valon Arkki – salattu reliikki, jonka voima oli kätketty hermeettisiin koodeihin. Vain ylipapitar saattoi avata sen, mutta hän ei ollut yksin.

 Luku II – Yön Sininen Ritari

Kaukana pohjoisessa, missä revontulet tanssivat kuin muinaiset lohikäärmeet, ratsasti Yön Sininen Ritari. Hänen haarniskansa oli taottu sinisestä obsidiaanista, ja hänen miekassaan asui tähdenvalo – valon sirpale, joka oli pudonnut taivaasta suuren sodan aikana.

Hän oli ylipapittaren puoliso, mutta myös hänen varjonsa. Hän vartioi häntä kuin yön hiljaisuus vartioi unta. Ritari oli vannonut valan Valonsotureille – muinaiselle veljeskunnalle, joka oli syntynyt silloin kun ensimmäinen sana lausuttiin maailmaan.

Hänen unensa olivat täynnä näkyjä: – Musta torni, joka kohoaa ajattomuuden keskeltä. – Kultainen lohikäärme, joka puhuu kielellä jota vain sydän ymmärtää. – Ja nainen, jonka silmät hehkuvat kuin Sirius – ylipapitar.

Luku III – Valonsoturit ja Varjojen Saaga

Valonsoturit eivät olleet ritareita – he olivat symboleja. Heidän aseensa olivat sanat, heidän kilpensä olivat hiljaisuus. Heidän tehtävänsä oli suojella Maailman Koodia, hermeettistä rakennetta, joka piti todellisuuden koossa.

Saagojen mukaan, kun kuudes oraakkeli herää, alkaa Varjojen Nousu. Taru kertoo, että silloin kun kolme tähteä muodostavat Kultaisen Kolmion, ja kuu on verenpunainen, Varjokuningas palaa. Hän on se, joka kerran rikkoi ajan ympyrän ja loi särön todellisuuteen.

Ylipapitar ja Yön Sininen Ritari ovat ainoat, jotka voivat yhdistää Valon Arkissa piilevän voiman ja Sydämen Miekan, ritariin sidotun reliikin, joka voi leikata läpi illuusion.

Luku IV – Hermeettinen Herääminen

Ylipapitar astui kivikehään, jossa jokainen askel vastasi yhtä planeettaa. Hän lausui sanat, jotka eivät olleet sanoja vaan värähtelyjä. "Mi invisius. Lux et umbra. Sigilum aeternum."

Kivet alkoivat hohtaa. Ritari seisoi kehän ulkopuolella, miekka tanassa, silmät kiinni. Hän näki kaiken – ei silmillään, vaan sydämellään. Heidän sielunsa yhdistyivät hetkeksi, ja aika pysähtyi.

Valon Arkki avautui. Sen sisällä ei ollut esine vaan Muisto – muisto maailmasta ennen aikaa, ennen sanoja, ennen varjoja. Se oli alkuperäinen sävel, josta kaikki oli syntynyt.

Luku V – Varjokuningas ja Musta Torni

Kaukana, siellä missä aika ei enää virtaa vaan seisoo kuin jäätynyt meri, kohoaa Musta Torni. Se ei ole rakennus vaan ajatus, muinainen muisto maailmasta ennen valoa. Tornin huipulla istuu Varjokuningas, entinen Valonsoturi, joka petti valan ja kietoutui pimeyden lupauksiin.

Hänen silmänsä ovat kuin tyhjät peilit – ne heijastavat pelkoa, ei totuutta. Hän puhuu kielellä, jota ei lausuta vaan tunnetaan: "Lux fracta est. Umbra regnat."

Ylipapitar näkee hänen nousunsa unessa. Hän herää kylmässä hiessä, ja tietää: aika on tullut. Ritari kiristää miekkansa kahvaa. Heidän matkansa Mustaan Torniin alkaa.

Luku VI – Lohikäärmeen Koodi

Matkallaan he kohtaavat Kultaisen Lohikäärmeen, muinaisen olennon, joka vartioi Ajan Koodia – hermeettistä kaavaa, joka pitää todellisuuden koossa. Lohikäärme ei puhu sanoilla vaan sävelillä. Sen hengitys on kuin kosminen harppu, ja sen silmät näkevät sielun läpi.

Ylipapitar polvistuu. Ritari seisoo hiljaa, kun lohikäärme laulaa: "Et ole syntynyt, vaan kutsuttu. Sydämesi kantaa koodin, mutta vain uhri voi avata sen."

He ymmärtävät: voima ei tule taistelusta vaan luopumisesta.

Luku VII – Sydämen Miekan Uhri

Yön Sininen Ritari seisoo kivikehässä, jossa tähdet muodostavat Valon Mandalan. Hän nostaa Sydämen Miekan, joka on sidottu hänen sieluunsa. Jokainen isku, jonka hän on antanut, jokainen suojattu elämä, on tallentunut sen terään.

Ylipapitar astuu hänen luokseen. "Jos uhraat miekan, uhraat itsesi," hän sanoo.

Ritari hymyilee. "Minä olen varjo, joka suojaa valoa. Jos valo tarvitsee uhrauksen, se olkoon minun."

Hän iskee miekan Valon Arkkiin. Valo räjähtää – ei ulospäin, vaan sisäänpäin. Aika pysähtyy. Varjokuningas huutaa, mutta hänen äänensä katoaa kuin tuhka tuuleen.

Luku VIII – Ajan Ympyrän Sulkeminen

Valon Arkki avautuu kokonaan. Sen sisällä ei ole esine vaan Sana – alkuperäinen sävel, josta kaikki syntyi. Ylipapitar lausuu sen, ja maailma värähtää.

"Mi invisius. Lux et umbra. Sigilum aeternum."

Musta Torni romahtaa. Varjot vetäytyvät. Valonsoturit palaavat – ei miekkoin vaan sydämin.

Yön Sininen Ritari ei ole poissa – hän on nyt osa valoa. Ylipapitar seisoo yksin, mutta ei yksinäisenä. Hän on nyt Seitsemäs Oraakkeli, sillä kuudes on muuttunut legendaksi.

Luku IX – Valon Koodiston Hajoaminen

Valon Arkki oli avattu, mutta sen sävel ei ollut enää eheä. Ajan kudos alkoi repeillä – todellisuus värähteli kuin säröinen peili. Ylipapitar näki näkyjä: – Kaupunkeja, jotka eivät olleet koskaan syntyneet. – Ihmisiä, joiden nimet oli unohdettu ennen kuin ne lausuttiin. – Ja koodi, joka oli hajonnut kuin kadonnut kieli.

Hermeettinen järjestys oli vaarassa. Valonsoturit kokoontuivat jälleen, mutta heidän voimansa ei enää riittänyt. Tarvittiin Uusi Linja – oppilaita, jotka kantaisivat valoa eteenpäin.

Luku X – Oppilaiden Herääminen

Ylipapitar astui Unien Temppeliin, jossa jokainen uni oli kuin siemen. Hän kylvi ajatuksia, jotka kasvoivat ihmisissä kuin hiljaiset heräämiset. Ensimmäinen oppilas oli Aurelia, joka näki väreissä. Toinen oli Kael, joka kuuli ajan rytmin. Kolmas oli Satu, joka puhui symboleilla ja kirjoitti taivasta runoiksi.

He eivät olleet ritareita – he olivat Kantajia. Heidän tehtävänsä ei ollut taistella vaan muistaa. Muistaa alkuperäinen sävel, joka oli kadonnut Varjokuninkaan nousun myötä.

Luku XI – Varjojen Viimeinen Paluu

Mutta Varjot eivät koskaan katoa – ne vain odottavat. Varjokuningas oli hajonnut, mutta hänen Ajaton Sirunsa oli jäänyt. Se alkoi kuiskia niille, jotka olivat unohtaneet valon. Se loi Varjokantajia, jotka puhuivat vääristettyä hermeettistä kieltä.

Ylipapitar ja oppilaat kokoontuivat Valon Kehään. He loivat uuden sigilin: "Lux renascitur. Umbra servatur. Memoria aeternum."

Valo ei enää ollut taistelua – se oli muisto, laulu, yhteys. Yön Sininen Ritari ilmestyi hetkeksi – ei hahmona, vaan valona. Hän hymyili, ja maailma värähti.

Luku XII – Ajan Uusi Sävel

Symbolien Ylipapitar astui viimeisen kerran kivikehään. Hän ei lausunut sanoja – hän soi. Hänen olemuksensa oli nyt sävel, joka kulki tähtien välillä.

Oppilaat jatkoivat matkaa. He eivät olleet enää yksin, sillä jokainen, joka kuuli sävelen, oli osa tarinaa.

Ja niin saaga ei päättynyt – se muuttui. Se kulki nyt runoina, unina, lauluina, jotka elivät ihmisten sydämissä.

Uuden maailman synty

Kun vanha maailma huokaisi viimein, ja hiljaisuus laskeutui raunioiden ylle, nousi horisontista valo, ei auringon vaan toivon, kuin ensimmäinen sävel ennen laulua.

Maailma ei syntynyt räjähdyksestä, vaan kuiskauksesta – tähtien välinen lupaus, että jokainen loppu kantaa mukanaan alun.

Maa hengitti uudelleen, sen suonet täyttyivät virtaavasta viisaudesta, ja taivas maalasi itsensä uudelleen värillä, jota ei oltu ennen nähty.

Ihmiset eivät tulleet valloittamaan, vaan kuuntelemaan. He kulkivat juurien ja pilvien välillä, rakentaen ei muureja vaan siltoja.

Ja niin syntyi maailma, ei täydellinen, mutta elävä. Sen sydän sykki rytmissä, joka oli yhtä aikaa muinainen ja uusi.

Novelli uni

 

Merensinfoniaorkesteri puhalsi alttotorveensa, täysin palkein. Aallot löivät voimalla

 sinisen sillakaariensiluetteihin. Merihevoset yhdistivät balettiesityksensä, korkeimpienvaahtopäiden päälle. Suuri luonnonvoimienmullistus oli alkanut,

syksy puhui alkavaa puheenvuoroaan. Merenneidot virittelivät sekakuoroaan.

Seireenit olivat valmiina haaksirikkoistenvaralle. Tuuli puhalsi jäätävästi, sen voima ulottui jopa Pohjois-navalle. Viimeinen keijukainen, lensi tuulen mukana kietoutuneena kirkkaanpunaisen vaahteranlehteen. tuntematonmaailma ja ihmistenaika sekoittuivat, aika tarrautui kiinni maailman viimeiseen pyrstötähteen.

Minä kirjailija aloitin ylistyksen syksylle, aloin kirjoittamaan viimeistä kertaa saduntuoksuista tarinaa. Novellia, joka kertoi toisenlaisesta maailmasta, jonne kuljettiin aikaportin lävitse. Se tie vei tuntemattomaan. Keskelle galaksien kaasun lämmittämiä, arvaamattomia tulevaisuuden mustia aukkoja. Se maailma oli ajansyöjien valtakuntaa. Ajansyöjät, olivat sukua meren seireeneille, uudempi sukupolvi ikuisuudessa eläviä vamppeja. Uusi tuntematon ulottuvuus täynnä arvaamattomia, yllättäen ilmestyviä aavemaisia vartaloita. Minä kirjailija olin tervetullut heidän maailmaansa.  Sillä he tiesivät, ettei kukaan lukijoistani uskonut niihin tarinoihin mitä minä heistä kirjoissani kirjoitin. Me maailman ihmiset olemme kuin riisinjyvät kalliolla paisteessa auringon. Niin turvaton osamme maailmankaikkeudessa on. Katsoa voit kirjailijan silmiin, siellä voit nähdä sanoja

tanssimassa syksynsinfonian tahdissa. Rakkautta, vihaa, heikkoudessa taistelevaa lihaa, sitä kirjailija sisälleen piilottaa. Tahtoo osata novellin kirjoittaa, sitä hänen

levoton sielunsa salaa odottaa. Kuka kiillottaisi kilven kirjailijan liian melankolisen ?

Ehkä olen väärässä paikassa keskellä galaksien, minä syksynsinfonian säveliä tarkkaan kuuntelen. Tunnen rakkautta joka liikaa satuttaa, kuuntelen meren syksyistä sinfoniaa se tunteeni sanoiksi kirjoittaa. Liikaa välittämistä, liikaa tunteellisuutta elämä kantaa tai ei. Kaikella on paikkansa jossain, yksin pyörin sanojeni viidakossa.

Tahdon olla taivaantulia tuijottamassa, paikassa jossa elämä sykkii valtoimenaan.

Päästän sanani irti, annan riimieni ulos tulla. Kirjassani tässä,

Salomo Siriuksen lentotukikohdan komentaja 

seikkaillaan Perhosen lento, kopisee peltiset siivet sen avaruuden hyönteisen. Minä näkyjä näen, peltisen humanoidin, kera teknisen käenpoikasen.

Taivaallinen kirkas sotajoukko laservaloineen, kirkkain seinättömin taloin. Aava avaruus, enkelit avojaloin,

tanssimassa tarantellaa, tai laulamassa jazzintahdissa hoosiannaa. Mitenkä me sitten

suu pannaan, jo tähti törmää taivaalla karkuteillä leijailevaan kylpyvannaan?

Oli tähtiä joihin kukaan ei saanut astua koskaan. Ne olivat näkymättömissä tavallisilta ihmisiltä , mutta ne joilla oli enkelin sielu tiesivät niiden olemassa olosta. Siellä ihminen oli ottanut vastaan sielun kaiken luojalta, jota Jumalaksi kutsuimme., Sen joka kutsuivat enkelit isäkseen.. Oli olemassa salaisuuksia joita avaruus kätki sisäänsä. Kristallien saari, kuolemattomien paikka, jossa ei ollut olemassa yhtään syntejä säilyi piilossa kaikilta. Ainakin siihen asti, kunnes joku löytäisi avaimen

kuolemattomiensielujen laaksoon. Sinne oli tie suljettu seitsemällä aikaportilla,

joidenka jokaisen edessä seisoi joku kauhea, sukupuuttoon luulluksi kuollut hirviö. Ilmalaivat jotka olivat erehtyneet kurssistaan ajautuneet pois kursseiltaan koville pilville kuin karille, muuttuivat kaikkivaltiaan käskystä osaksi avaruuden kylmää maisemaa. Niiden konehuoneet olivat nyt hiljaisina, katkenneiden narunpätkien riippuessa kohti maanpintaa. Se joka ei katsonut tarkkaan, ei edes erottanut paikoilleen seisahtuneita ilmalaivoja. Ne tuntuivat sulautuneen pilvien joukkoon kuin olisivat kuuluneet sinne jo vuosituhansien ajan.

Todellisuus on vain unta, jota näkee yhdessä koko maailman ihmiskunta. Ei eilistä kai ollutkaan, ja huomista ei saavu milloinkaan. Mikä on käsite aika, onko se joku suuri illuusio, joku kummallinen taika? Tummansinistä samettia on viskattu jonnekin roikkumaan, siihen liimattu tinatähtiä, kuka oli se noita, joka loitsun luki viimeisen? Ompeliko hän, vai taikoi avaruuden tähtineen? Olen nähnyt liikaa unia, ne ovat täynnä värikuvia, joista joskus

on liikaa huvia. Olinko joskus jossain sadussa, se nainen se Tuhkimo lasikengissään?

Nyt saapui keskiyö, se pian ohi oli jo, ja sammakoksi jo muuttui prinssini, ja kurpitsaksi vaununi.

Fado lyriikka

Uskotko tuuleen, kun se kuiskaa nimeäsi,

kuin vanha rakastaja, joka ei koskaan unohtanut?

Uskotko kuuhun, sen hiljaiseen valoon,

kun se vartioi öisiä katuja, yksinäisyyden silmin?

Harvoin verikuu tanssii yli horisontin,

punaisena kuin sydän, joka ei saanut anteeksi.

Useimmin on kuu okranvärinen,

kuin vanha kirje, kellastunut kaipuusta.

Syyskuun kyy pian jähmettyy,

sen myrkky ei enää virtaa, vain muisto jää.

Mikä onkaan syy, kun Eeva torilla

myy omenoita Aatamille – ilman sanoja, ilman katsetta?

Ja fado soi –

ei vastauksia, vain kysymyksiä,

ei toivoa, vain kauneutta surussa.

Eeva hymyilee, mutta silmät kertovat toista,

kuin syksyn sade, joka ei enää lupaa kevättä.

Aatami ostaa omenan – ei syntiä, vaan muistoa,

kuin yrittäisi ostaa aikaa, joka ohi jo meni.

Katu on hiljainen, mutta tuuli puhuu,

se kantaa laulun, jota ei kukaan säveltänyt.

Ja kuu, okranvärinen, katsoo alas

kuin vanha ystävä, joka ei enää muista nimeäsi.

Fado soi –

ei lohdutusta, vain ymmärrys,

että kaikki kaunis on joskus ollut totta.

9.9.25(c) satu tanninen

Avaruusturisti

Avaruuteen lensi rotta, se ei ollut satu, vaan aivan totta. Päässä sillä oli kypärän sijasta potta. Mukanaan kissa, apteekin asukki, raketissa viihtyi tuo karvainen kukkakeppi.

Rotta söi tähtiä, kissa joi teetä, painottomuudessa ei ollut kiireen vilkkaan sanoa miau ja pyytää lisää teetä. Ne kiersivät Marsin ja Saturnuksen renkaan, ja nauroivat yhdessä kelluen läpimustan aukon juuttuen välillä avaruussora penkkaan.

Kuu tuli vastaan, se näytti juustolta, mutta oliko se luuta vai jotain muulta? Rotta nuuhki, kissa maukui: "Hmm, ei goudaa, ei edamia – ehkäpä grimm?"

Ne laskeutuivat kraatteriin, tanssivat siellä, kissa jakoi pillereitä, rotta söi tahtoi niitä niellä. Avaruuden apteekki aukesi yössä, ja raketti parkissa tähtien vyössä.

Jos joskus näet taivaalla vilkkeen, se ei ole satelliitti vaan heijastus kissan viiksien pilkkeen. Ja rotta, tuo turisti, seikkailee yhä, avaruuden halki – ei koskaan pysähdy tämä tarina tähän . Kun yöllä uneen nukahdat se aina jatkuu siinä vähän.6.9.2025(c) satu tanninen

Satu Isästäni Salomosta – Sirius A:n Kenraalista ja Kosmisten Puhdistusten Suojelijasta

Olipa kerran, kaukana tähtien takana, Sirius A:n kiertoradalla, valtava lentotukialus nimeltä Valon Silta. Sen komentajana toimi kenraali Salomo – mahtava, viisas ja lempeä mies, jonka tehtävänä oli suojella galaksien välistä rauhaa ja puhdistaa maailmankaikkeuden saastuneita kolkkia.

Salomon syntymä – Enon ihme

Salomo syntyi eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna Enon rautatieasemalla, kun taivaalla tanssivat revontulet keskellä kesää. Hän painoi kuusi kiloa – kuin pieni supernova – ja hänen syntymäänsä todistivat kosmiset kätilöt, Romaaninaiset Universiumista, jotka saapuivat valonportin kautta. Hänen äitinsä, Ida Maria, oli 196 metriä pitkä hoikka nainen, jonka silmät hehkuivat kuin Sirius-tähden pinta. Hän oli rauhan lähettiläs, joka kantoi galaktista viisautta sydämessään.

Lentotukialus ja kolmion muotoiset alukset

Kasvettuaan Salomo kouluttautui tähtienvälisessä akatemiassa ja sai komennon Sirius A:n lentotukialuksesta. Hän suunnitteli ja johti operaatioita kolmion muotoisilla aluksilla, jotka kykenivät lentämään maapallon ilmakehässä huomaamattomasti. Näillä aluksilla hän puhdisti radioaktiivisesti saastuneita alueita – Tšernobylin varjoista Tyynenmeren syvyyksiin – palauttaen elämän sinne, missä se oli kadonnut.

Salomon ja MegaVegan tähteläispapin kohtaaminen – Tytärtä suojeleva liitto

Sirius A:n lentotukialus Valon Silta oli juuri palannut onnistuneelta puhdistusoperaatiolta Amazonin yläilmakehästä, kun kenraali Salomo sai salaisen viestin tähtienvälisestä kanavasta. Viesti oli koodattu muinaisella kielellä, jota vain galaktiset suojelijat osasivat tulkita. Sen lähettäjä oli MegaVegn – tähteläispappi, joka oli tunnettu universumin syvimmästä viisaudesta ja kyvystään suojella valonlapsia maapallolla.

Kutsun tarkoitus

MegaVegan oli ottanut tehtäväkseen suojella Salomon tytärtä, joka oli syntynyt tähtien perintöä kantavana olentona maapallolla. Hän oli erityinen – kantoi sydämessään Sirius A:n energiaa ja kykyä nähdä totuus silloinkin, kun maailma peitti sen varjoihin. Mutta hänen ympärillään tiheni pimeys: maapallon energiakentät olivat alkaneet vääristyä, ja tähteläisten lapset olivat vaarassa.

Kohtaaminen Andien huipulla

Salomo laskeutui kolmion muotoisella aluksellaan Andien vuoristoon, paikkaan jossa taivas oli lähempänä kuin missään muualla. Siellä, kivien keskellä, seisoi MegaVegn – pitkä, valkoiseen kaapuun pukeutunut olento, jonka silmät hehkuivat kuin galaksien ytimet. Hänen ympärillään leijui rauha, ja vuoret tuntuivat hengittävän hänen kanssaan.

Salomo astui esiin, ja heidän katseensa kohtasivat. Ei tarvittu sanoja – vain tietoisuus siitä, että molemmat olivat tytärtä varten. MegaVegn ojensi Salomolle kristallin, joka sisälsi tytön sielun kartan: sen avulla Salomo voisi seurata hänen energiakenttäänsä ja suojata häntä etäältä.

Liitto ja lupaus

He loivat liiton – ei pelkästään kahden olennon välillä, vaan kahden galaktisen voiman. Salomo lupasi puhdistaa maapallon vaarallisimmat alueet, jotta MegaVegn voisi keskittyä tytön henkiseen suojeluun. MegaVegn puolestaan lupasi opettaa tytölle galaktisen viisauden, kun aika olisi oikea.

Heidän kohtaamisensa päättyi rituaaliin, jossa tähdet muodostivat heidän yläpuolellaan valokehän. Se oli merkki siitä, että universumi hyväksyi heidän liittonsa. Salomo nousi takaisin alukseensa, mutta ennen lähtöä hän katsoi vielä kerran alas vuoristoon, missä MegaVegan seisoi – kuin majakka, joka ei koskaan sammu.

Tytön suojelus jatkuu

Ja niin, tytär – sinä – kuljet maailmassa tietämättä, että kahden galaktisen voiman liitto suojelee sinua joka hetki. Kun tunnet rauhan keskellä kaaosta, se on MegaVegn. Kun tunnet voiman nousta pelon yläpuolelle, se on Salomo. He ovat siellä, vaikka et näe heitä – valon vartijat, jotka eivät koskaan väsy.

Kosmiset puhdistukset ja tähteläisten suojelu

Mutta Salomon tehtävä ei rajoittunut vain maapalloon. Hän johti kosmisia puhdistuksia: hän poisti mustien aukkojen reunamilta negatiivista energiaa, tasapainotti Marsin magnetismia ja palautti Saturnuksen renkaisiin harmoniaa. Hän oli tunnettu koko universumissa – ei pelkästään voimastaan, vaan sydämestään.

Hänellä oli erityinen tehtävä: suojella sinua, rakas Satu, ja monia muita tähteläisiä, jotka olivat syntyneet maapallolle mutta kantavat galaktista perintöä. Salomo rakensi näkymättömän suojakentän ympärillesi, joka aktivoituu aina kun tunnet pelkoa tai epävarmuutta. Hän seuraa sinua tähtien takaa, lähettää sinulle unien kautta viestejä ja vahvistaa sinua silloin, kun maailma tuntuu raskaalta.

Salomon perintö

Salomo ei koskaan etsinyt kunniaa. Hänen suurin ilonsa oli nähdä, kuinka tähteläiset kukoistivat maapallolla – kuinka sinä, hänen lapsensa, loistit omassa ainutlaatuisuudessasi. Hän tiesi, että maailma tarvitsi valon kantajia, ja sinä olit yksi heistä.

Ja niin, joka kerta kun taivaalla näkyy kolmion muotoinen valoilmiö, tiedä että se on Salomo – tarkkailemassa, suojelemassa, puhdistamassa. Hän on Sirius A:n kenraali, mutta ennen kaikkea: hän on isäni.

Kissojen kehtolaulu

 Tule uni, kissojen kehtoon Vili kehrää,

 Nala nukkuu, tähtitaivas heille kukkuu. 

Viisivarpainen tassu pehmeä, unien polku on lempeä.

Kuiskaa hiljaa yön tuuli, 

hiirien tanssi jo päättyi juuri.

 Kynttilän liekki hiljaa huojuu,

kissan sydän rauhaa suojuu.

Tule tule uni luokse kissojen,

 peiton alla on maailma toinen.

Vili ja Nala, ystävykset pienet, 

nukkuvat nyt, 

on poissa unelmat päivän leikit uni kauas  pois vienet.

Nalan kehtolaulu

 Nuku nyt, Nala, pieni tassuinen,  

yössä tuikkii tähdet hopeinen.  

Tuuli kuiskaa tarinaa pilvistä,  

uni kantaa sinut satumaahan hiljaisista.

Silkkiturkki peiton alla lämpenee,  

sydän rauhassa hiljaa sykkinee.  

Hiiren juoksut jäävät huomiseen,  

nyt on aika unien ja kuutamoreen.

Kuiskaan sulle, pieni ystäväin,  

et ole yksin, olet rakas näin.  

Koko maailma hiljenee sun vuoksi,  

Nala, nukuthan nyt taivaan tuoksuihin.

Nuku nyt, Nala, yön kehtoon keinuu,  

tähtien laulu sua hellästi peilaa.  

Aamulla heräät, venyttelet taas,  

mut nyt – sulje silmät, unessa saa.

Kapteenin tyttären laulu

Ivalo hiljaa hengittää, Akujärven peiliin taivas jää. Raja-joosepin majan hämärässä leikkii lapsuus, muistoissa lämpimässä.

Inarin selkä kuin sielun syli, Muonion tuuli, kuin äidin syli. Kalmankaltio kuiskaa tarinaa, jossa kapteenin tytär tanssii unelmaa.

Hän juoksi niityn yli, sammaleen pehmeä syli. Majojen taloissa soi nauru, kuin tunturituulen kevyt kaiku.

Revontulet hänen hiuksissaan, poro poluilla, sydän vapaanaan. Hän ei pelännyt yön hiljaisuutta, sillä metsä oli hänen turvapaikkansa.

Ja kun aika kulki, hän kasvoi pois, mutta sydän jäi sinne, missä leikki soi. Raja-joosepin hirsien alla on vieläkin hänen laulunsa alla.

Raja-joosepin metsän siimeksessä tytöllä oli kuuroporo, hiljaisuuden mestari. Sen askel oli pehmeä kuin lumisade, mutta sydän kuuli kaiken, mitä ei sanottu ääneen.

Rajakoira Vira vartioi polkuja, katse terävä kuin tunturin tuuli. Se tiesi, missä kulki raja ja missä unelma, ja suojeli tyttöä kuin omaansa.

Kissa kehräsi majan nurkassa, sen silmissä revontulten tanssi. Se oli viisas, vanha, salaisuuksien säilyttäjä, ja kulki mukana kuin varjo päivän valossa.

Kesykettu, punainen liekki lumella, oli tytön leikkitoveri ja tarinoiden kertoja. Se toi mukanaan metsän viisauden, ja juoksi rinnalla kuin vapauden henki. 16.8.2025 (c) satu tanninen

MINÄ

 Vie minua aika vierii vuosien virta.

Turhaan yritän tarttua ajan hetkeen kiinni,

mieleni pyörii niin kuin villi tuuliviiri.

Kasvoton nainen maailman teillä,

laulu on ilokseni tänne luotu.

Pohjoisen poltteen sieluuni sain,

tyttö olen karjalan nyt tanssin

kunnaillain.

Uupunut olen maailman tiellä,

vaikka olen naisia niitä,

joilla on karisma, lumo,

tahto sekä voima.

Varteni vanha , suoraryhtinen,

ajan patinoima.

Lauluni helkkyy laineille karjanmailla.

Inarin järvelle silti kaipuuni kaikuu.

Joikuni jonnekin tuulen mä

laulan, nostan pystyyn joutsen kaulan.

Kaunis on ääni pohjolan pojan,

rentukan kukka tahtoisin hetken mä

olla, taittavan varteni pohjoisen pojan

varrelta suomaan kostean ojan. (c)tanninen satu

Unelmissani

Ehkä unelmissani sinua

enemmän lemmin, unen toiseen

vaihtuessa hetken verran emmin.

Silloin, jos olisi minulla voimat Simpsonin,

niin hiuksiin vahvoihin sinut kietoisin.

Sanoisin täysin sydämin sinua lemmin.

Et karkuun voisi minun lempeäni juosta,

olisin sinulle kahlitseva loitsun noita.

Rakkauteni olisi paino kutsuva

suonhengen taiankutsu suosta.

Niin mättäältä mättäälle tanssivat

Ilmattaret kesäyön immet,

ja usvan hunnut

päällensä vetävät maat, mättäät sekä rimmet.

Kalevalan kansan nainen Marjatta,

syksyisin mättäät sadollansa koristaa.

Niin myöskin hillakruunut suon pintaa

siellä täällä mehukkaana koristaa.

En ole niin kuin halla jää,

ei tunteeni haihdu viileiden öiden myötä.

Sydäntäni lämpö värisyttää,

ei pois haihtunut helteisten kesäöiden myötä.

Minä voisin olla niin kuin Ilusia

kimmeltää vedenpinnassa auringon

valon myötä. Kohta saapuu syyskuu,

elokuu sirpillä leikkaa sadon pois

se onkin miellyttävien vahvojen miesten työtä.

Minä osaan pimeyttäkin rakastaa,

kuunkajoa tähtiä, sekä yötä.(c)tanninen satu

Linnunradan matkaajille

Kärsien me rakastetaan

maailma on yksi suuri

tunteiden viidakko

jonka yllä on riippulukko

kirjailijat naulitsevat sanat

lyriikan uhrikukkoloille

kirjoittavat riimit

kaupungin kaduille

tai upottoville soille

minun ajatusten juoksu on

joskus kuin umpikuja

silti uskoni on luja

vaikka alikossa ajoittan pyörin

ja pelastukseni voi olla kuiva katuoja

antakaa armoa niille

jotka sitä anovat

uskoa niille jotka sitä vaativat

rakkautta rajatonta niille

jotka roskiksista jätteitä kaapivat

rauha niille sieluille

joiden ruumiit maassa maatuvat

ja nostakaa pystyy ne

jotka heikkouttaan kaatuvat

sillä elämä on kallein lahja

maailman kujien kulkijoille.(c) tanninen satu

Saksikäsi ja sydän

Kuljen läpi tuskaisen maailman, missä toivo on kuin huurre jälki ikkunan. Olen hän, joka sinua rakastaa, vaikka elämä lyö kuin rautakanki rintaan.

Olen lyriikan kirjuri, ehkä kuudes oraakkeli, tai pelkkä varjo, joka huutaa kadulla. Se on aivan sama, kun lama leikkaa, ja saksikäsi käy kuin parturin veitsi taivaan pilviparran alla.

Kodittomia tulee kuin syksyn lehtiä, etuudet katoaa uneni ovat kiireisiä. Minä kumarrun, rukoilen taivaan Isää, että edes yksi yö olisi vähemmän kylmä.

Mutta Juice sanoisi: "Ei elämä oo risainen, vaan risat meissä, jotka ei jakseta rakastaa." Niin minä rakastan, vaikka maailma murenee, ja kirjoitan runon, joka ei koskaan unohdu.Kansan kaiku on kuin huuto kaivosta, jossa toivo kaikuu, mutta ei kanna. Sosiaalituki on nyt pelkkä haamu, ja virkamies hymähtää: "Ei kuulu ramma."

Köyhyys ei kysy, onko sulla aikaa, se tulee kuin marraskuu – harmaa ja laiska. Mut minä kirjoitan, vaikka kynä itkee, ja sanani soi kuin Syksyn sävel, kitkee.

Juicen hengessä, ei pelkkää valitusta, vaan rakkauden riekaleita, toivon kipinää. Jos maailma on risainen, minä olen lanka, joka parsii sen kasaan – vaikka yksin.16.8.25(C) satu tanninen

Notre-Damen kellot

Notre-Damen kellot soivat, kuin haavat ajan halki, kuin rukous kivestä, joka ei koskaan unohda.

Maailma palaa, ei liekeissä vaan muistoissa, olen viimeisellä rannalla, käsi enkelin kädessä.

Arkkienkeli Mikael seisoo, kilpi hohtaa kuin kuun pinta, miekka hänen edessään leikkaa hiljaisuuden kahtia.

Gabriel puhaltaa torveensa, ääni kantaa yli raunioiden, kuin kutsu toivoon, kuin lupaus uudesta aamusta.

Rafael kulkee haavoittuneiden joukossa, sormet kuin tuuli, parantaa ilman sanoja, kuin kevät lumen alta.

Uriel pitelee kirjaa, sen sivut hehkuvat valoa, hän lukee historian uudelleen, kirjoittaa tulevaisuuden liekkeihin.

Ja minä, ihminen, katson taivaalle, kuulen kellot, ja tiedän: jokin pyhä ei koskaan kuole.

Anna-Brita Tuulismaa

 Anna-Brita kirjoittaa, elämänmakuisia säkeitä, kuin tuuli, joka kulkee Pohjanmaan lakeuksien yllä.

Hänen sanansa ovat kuin hiljainen huokaus suon reunalla, kuin kurkien huuto syysaamussa, kuin mättäiden mustikat, joissa lapsuus vielä maistuu.

Hän on ainutlaatuinen runoilija, joka kuulee pellon puheen, näkee taivaan avaruuden ja tuntee savusaunan hiljaisuuden.

Lakeus ei ole tyhjä – se on täynnä tarinoita, vanhoja latoja, joiden seinät kuiskivat menneestä, ja öisiä hetkiä, joissa kuu nousee okran keltaisena.

Anna-Brita kirjoittaa kuin maa hengittäisi, kuin jokainen ruisleivän murunen kantaisi muistoa äidin käsistä. Hän antaa äänen niille, joiden elämä on ollut hiljaista, mutta ei koskaan näkymätöntä.

Neonkäärmeet yössä saalistaa

On tuuli vienyt pois tuoksut päivän, vain neonkäärmeet yössä saalistaa.

On häkkiin pantu ihminenhän liikkuu lailla juoksupyörä hamsterin.

Hän tekee mitä vain, kun rahantuoksu ilmaan leviää. Niin sekaisin on aivot, kokopää.

Hän uhraa lampaan, karitsankin. Rahanhimossa voi ryöstää pankin.

Niin kohta koittaa jälleen keskiyö, taas tornikello jossain aikaa lyö.

Nyt lyökää, syökää, ryöstäkää, ovat kadut täynnä elämää. Nyt hulluudesta nauttikaa, ja lapset maailman, niiden nälkäisien pallomahat ne eivät mitään merkitse.

Te haluatte vain kaikki rahat, mammona, ja valta vain maailmassa hallitsee. Ja keräykseen lantti antakaa, se omatunnon hetkeksi vaientaa.

On tuuli vienyt tuoksut päivän, ja mennessään kai järjenhäivän.

Vain neonkäärmeet yössä saalistaa, ja uhrinsa kapakoissa, kellariluukuissa tahtovat elävältä kuristaa.

(c) tanninen satu