Kalevalan Joulukertomus: Valon Paluu Pohjolaan

 

I – Talven syvin hetki

Oli vuoden pisin yö, kun Pohjolan yllä leijui raskas hiljaisuus. Tuuli kulki pitkin routaisia peltoja ja metsien latvoja, kuin etsien jotakin kadonnutta. Suomen kansa oli levoton: riitaa oli noussut, some-sanat iskivät kuin keihäät, ja kansa oli jakautunut kuin jäälautat kevätvirrassa.

Silloin vanha tietäjä, Väinämöinen, nousi kanteleensa äärestä ja lausui:

“Ei kansa kaadu viholliseen, vaan siihen, että veljet vihaa toisiaan. Ei Suomi sorru ulkoiseen sotaan, vaan siihen, että sydän unohtaa ihmisyyden.”

Hän tunsi, että oli aika kutsua kaikki Kalevalan sankarit koolle – sillä joulun henki oli vaarassa kadota.

II – Sankarit kokoontuvat

Ensimmäisenä saapui Ilmarinen, seppä, joka takoi taivaan kannen. Hänen kasvoillaan oli huoli:

“Maailma on täynnä kipinöitä, jotka voivat sytyttää tulen – hyvän tai pahan. Some on kuin ahjo: jos sitä ei hallitse, se polttaa.”

Sitten saapui Lemminkäinen, tulinen ja levoton, mutta sydämeltään lämmin.

“Minä olen sotinut liikaa muiden sotia. Nyt tahdon suojella vain tätä maata, tätä kansaa. En tahdo nähdä vihaa, joka ei ole meidän.”

Louhi, Pohjolan emäntä, saapui viimeisenä. Hän oli vakava, mutta ei vihainen.

“Minä tunnen pimeyden. Se alkaa aina pienestä: väärästä sanasta, väärästä syytöksestä, väärästä vihasta. Antisemitismi, muukalaisviha, toisen halveksunta – ne ovat samaa pimeää juurta.”

Kaikki nyökkäsivät. He tiesivät, että Suomi oli joutunut aikaan, jossa sanat olivat muuttuneet nuoliksi ja epäluulo varjoksi.

III – Joulu ilman valoa

Kun sankarit kulkivat halki kylien, he näkivät:

ihmisiä, jotka huusivat toisilleen somessa

perheitä, jotka riitelivät politiikasta

nuoria, jotka eivät uskaltaneet sanoa mielipidettään

vanhuksia, jotka tunsivat itsensä unohdetuiksi

ja ihmisiä, joita syytettiin asioista, joita he eivät olleet tehneet

Väinämöinen lausui:

“Joulu ei synny lahjoista eikä loisteesta. Joulu syntyy siitä, että ihminen näkee toisessa ihmisen.”

Mutta missä oli valo? Missä oli joulun sydän?

IV – Matka Pohjolan sydämeen

Sankarit päättivät etsiä valon lähteen. He kulkivat:

yli soiden

halki metsien

läpi lumimyrskyjen

yli jäätyneiden järvien

Kunnes he saapuivat Pohjolan korkeimmalle vuorelle. Sen huipulla he näkivät pienen, himmeän kipinän – kuin sammuvan tähden.

Louhi sanoi:

“Tämä on Suomen sydän. Se himmenee, kun kansa unohtaa toisensa.”

Ilmarinen polvistui ja yritti puhaltaa kipinää. Lemminkäinen suojasi sitä viimalta. Väinämöinen lauloi ikivanhan loitsun:

“Nouse liekki lempeäksi, kasva valo kansan kesken, polta pois ei ihmistä, vaan pimeys ja katkeruus.”

Mutta kipinä ei syttynyt.

V – Lähimmäisen teko

Silloin vuoren juurelle ilmestyi pieni lapsi. Hän oli köyhä, yksin ja kylmissään.

Lemminkäinen nosti hänet syliin. Ilmarinen antoi hänelle lämpimän viitan. Louhi toi ruokaa. Väinämöinen lauloi hänelle rauhan laulun.

Ja silloin – aivan kuin taivas olisi hengittänyt – kipinä syttyi kirkkaaksi liekiksi.

“Joulun valo syntyy aina siitä, että joku auttaa toista.”

VI – Valo leviää Suomeen

Kun sankarit palasivat kyliin, he näkivät muutoksen:

ihmiset alkoivat puhua toisilleen lempeämmin

someen ilmestyi kiitoksia, ei vain riitoja

naapurit auttoivat toisiaan lumitöissä

yksinäiset kutsuttiin joulupöytiin

ja vihapuheen sijaan ihmiset alkoivat puolustaa toisiaan

Väinämöinen lausui:

“Suomi kuuluu suomalaisille – mutta suomalaisuus kuuluu ihmisyydelle. Ei viha ole meidän perintömme. Meidän perintömme on oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja toisen auttaminen.”

Louhi lisäsi:

“Antisemitismi ja muu viha eivät ole tämän maan henkeä. Suomi nousee vain, jos sydän nousee.”

VII – Kalevalan Joulu

Jouluyönä sankarit kokoontuivat suuren kuusen ympärille. Taivas oli täynnä tähtiä, ja lumi kimalteli kuin hopea.

He lauloivat yhdessä:

rauhaa

sovintoa

ihmisyyttä

Suomen eheytymistä

ja sitä, että jokainen ihminen on arvokas

Ja niin syntyi Kalevalan joulu – ei sota, ei viha, ei syyttely, vaan valo, joka palaa sydämestä sydämeen.(c) satu tanninen 15.12.2025