Uskotko tuuleen, kun se kuiskaa nimeäsi,
kuin vanha rakastaja, joka ei koskaan unohtanut?
Uskotko kuuhun, sen hiljaiseen valoon,
Harvoin verikuu tanssii yli horisontin,
punaisena kuin sydän, joka ei saanut anteeksi.
Useimmin on kuu okranvärinen,
kuin vanha kirje, kellastunut kaipuusta.
Syyskuun kyy pian jähmettyy,
sen myrkky ei enää virtaa, vain muisto jää.
Mikä onkaan syy, kun Eeva torilla
myy omenoita Aatamille – ilman sanoja, ilman katsetta?
Ja fado soi –
ei vastauksia, vain kysymyksiä,
ei toivoa, vain kauneutta surussa.
Eeva hymyilee, mutta silmät kertovat toista,
kuin syksyn sade, joka ei enää lupaa kevättä.
Aatami ostaa omenan – ei syntiä, vaan muistoa,
kuin yrittäisi ostaa aikaa, joka ohi jo meni.
Katu on hiljainen, mutta tuuli puhuu,
se kantaa laulun, jota ei kukaan säveltänyt.
Ja kuu, okranvärinen, katsoo alas
kuin vanha ystävä, joka ei enää muista nimeäsi.
Fado soi –
ei lohdutusta, vain ymmärrys,
että kaikki kaunis on joskus ollut totta.
9.9.25(c) satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti