Joskus melankoliaan kääriydyn
se hetken voi olla häähuntu minun.
Olen liian monta viikkoa ollut
mykkäkoulun priimus,
puhekielen ehkä täysin unohdin.
Odotan jotain odottamatonta
avamaan tämän tunnelukon,
en tahdo olla unohdettu morsian
vanhan rokkikukon.
Tahdon unohtaa tämän
hullun melankolian, ja väsymyksen
tähän elämään. Aamuisin kellun
aina hetken iloisena dyyneillä
utopian aavikon. Muistan monta
hyvää fraasia, ajattelen ostan
pari piikikästä ruusua koristamaan
kukkavaasia. Sitten luen
jonkun satunnaisen runon
Paavo Haavikon. Kello kuusi
aamulla syntyy ehkä runo uusi.
Huomenna on jälleen maanantai
tiistai toivon luo, keskiviikko
se olla voi liian upottava suo.
Olen tunteiden uuvuttama
puutteiden puuduttama kirjailija
pilkusta pisteeseen asti.
Puolikas ihminen, liian usein
puoliksi läsnä kera kierätettyjen kliseiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti