Se kesä oli
erilainen kuin muut
pahuus vaani nurkan
takana
veitsi ojossa
iskeäkseen
kirjailijan akileen
kanta päähän
tai selkään.
Kesästä, jos tehtäisiin
maalaus siinä
tulisi olemaan
kirkkaita valoisia
pilkkuja,
ja paljon harmaita
varjoja.
Hyvä, ja paha
taistelivat
keskenään, Amor
oli alistunut
ilkikuristen
menninkäisten armoille.
Keijuista oli
kirjailijan mieli kuvissa
vain oudot muistot,
ne piileksivät
jossain menneisyyden
varjoissa.
Äiti maa oli
surullinen, hänen
silmistään valui
salaa liian usein
kyyneleitä. Pessi
oli kadottanut
illuusion, ja
menninkäinen kuten
tavallisesti uneksi
sateisen
luolan onkalossa
joskus
ohi vilahtaneesta
päivän säteestä.
Kirjailija rypi
apatian alemmissa
kerroksissa nosteli
painoja,
juoksi umpimähkään
kadonneen
nuoruuden perässä.
Sukelsi
myrskyn noustessa
kuohuviin
aaltoihin, ja
onnistui nousemaan
sieltä samanlaisena
fyysisesti
ehjänä.Sisältä
pirstaleina ylös
maan kamaralle.
Kirjailija odotti
jotain iloista,
pientä onnen kantamoista,
ja aamu jälleen
ontui kohti
nousevaa päivää
nilkuttaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti