Marraskuuta kohti

Kanavan pinnalle usva nousee
kuuntelemaan, tahtoo päälleen
peitteen jäisen.
Minä kuljin rannalla yksinäisten,
tartuin käteen sinun.
Sisällemme syttyi pieni liekki,
tuuli sai sen villinä roihuamaan,
kohta marraskuu saa kokon
sisällämme palamaan.

Menninkäinen nauraa,
kujeilee, sanoo hän olen iloinen.
Päivän säde pienen liekin
pimeydessä osaa sydämessään
säilyttää. Minne kulkumme
nyt viekin, hän salaa menninkäistä
osaa rakastaa.

Hyvää huomenta kansa maailman,
minä näen talviunta,
kunnes uusi aamu sarastaa.
Menninkäisen kätesi on lämmin,
sydän niin suuri sinne
mahdun minäkin.