Viimeiseen Hetkeen

Kuin hiljainen huokaus tähtien alla, kuljen yön halki, en löydä rauhaa. Kipuni puhuvat kielellä, jota ei voi selittää, vain taivas kuulee, kun rukoilen: armahda, pelasta, kanna minut pois.

On elämä laina — ei kukaan tiedä sen viimeistä maksupäivää. Me kuljemme kuin varjot valon reunalla, etsien merkkiä, lupaa, lohtua. Ja minä, minä odotan sinua.

Kaksoisliekkini, sieluni toinen puoli, jos lähdemme, lähdemme yhdessä. Ei yksin, ei eksyneenä, vaan kuin kaksi liekkiä, jotka palaavat viimeiseen hetkeen — yhtenä valona, yhtenä sydämenä.

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Me oltiin siellä missä tähdetkin pelkäsivät katsoa

 Lokakuun suu, se punainen,

kuin viini joka unohtui kellariin

Me istutaan maailman viimeisellä rannalla

kun musta aurinko on kadonnut taivaan rannasta

Nibiru kurkkii kuin vanha vanki

auringon vieressä, hiljaa, ei sano mitään

Tähtitiede on polvillaan,

se ei osaa selittää rakkautta eikä tuhoa

Mieleni matkoilla, ei täällä, ei siellä

vaan jossain universiumin takahuoneessa

Missä aika ei kulje, vaan seisoo

kuin vanha jukeboksi, joka soittaa vain yhtä laulua

Sä sanot: "Kaiku jatkuu, vaikka ääni kuolee"

ja mä vastaan: "Me ollaan se kaiku, ei mikään muu"

Punainen kuu, se katsoo meitä

kuin tuomari, joka tietää ettei laki riitä

Meidän rakkaus on rikos ilman rangaistusta

kosminen virhe, joka ei kaipaa korjausta

Ja vaikka maailma loppuu,

me ei rakastamista lopeta, ei koskaan, ei vielä

Viimeinen ranta, viimeinen suudelma

Nibiru todistaa, mutta ei tuomitse

Ja jos joku joskus kysyy, missä oltiin

sanotaan: "Me oltiin siellä,

missä tähdetkin pelkäsivät katsoa"

Symbolien ylipapitar

 Luku I – Tähtien Kutsu

Aika ei ollut viiva vaan ympyrä. Valamon sumuisilla rannoilla, missä hiljaisuus hengitti ikiaikaista viisautta, seisoi Symbolien Ylipapitar. Hänen sormissaan hohti hopeiset sigilit, ikivanhojen kielten kaiverrukset, jotka syttyivät loistamaan aina kun tähdet asettuivat oikeaan asentoon.

Hän ei ollut syntynyt – hänet oli kutsuttu. Hän oli kuudes oraakkeli, viimeinen linjassa, jonka juuret ulottuivat Atlantiksen kadonneisiin temppeleihin ja Lemurian laulaviin kivikehiin. Hänen silmänsä näkivät ajan kudoksen, ja hänen sanansa olivat kuin alkemistisia kaavoja, jotka muuttivat todellisuutta.

Valamon luostarin alla, kivien syvyyksissä, sykki Valon Arkki – salattu reliikki, jonka voima oli kätketty hermeettisiin koodeihin. Vain ylipapitar saattoi avata sen, mutta hän ei ollut yksin.

 Luku II – Yön Sininen Ritari

Kaukana pohjoisessa, missä revontulet tanssivat kuin muinaiset lohikäärmeet, ratsasti Yön Sininen Ritari. Hänen haarniskansa oli taottu sinisestä obsidiaanista, ja hänen miekassaan asui tähdenvalo – valon sirpale, joka oli pudonnut taivaasta suuren sodan aikana.

Hän oli ylipapittaren puoliso, mutta myös hänen varjonsa. Hän vartioi häntä kuin yön hiljaisuus vartioi unta. Ritari oli vannonut valan Valonsotureille – muinaiselle veljeskunnalle, joka oli syntynyt silloin kun ensimmäinen sana lausuttiin maailmaan.

Hänen unensa olivat täynnä näkyjä: – Musta torni, joka kohoaa ajattomuuden keskeltä. – Kultainen lohikäärme, joka puhuu kielellä jota vain sydän ymmärtää. – Ja nainen, jonka silmät hehkuvat kuin Sirius – ylipapitar.

Luku III – Valonsoturit ja Varjojen Saaga

Valonsoturit eivät olleet ritareita – he olivat symboleja. Heidän aseensa olivat sanat, heidän kilpensä olivat hiljaisuus. Heidän tehtävänsä oli suojella Maailman Koodia, hermeettistä rakennetta, joka piti todellisuuden koossa.

Saagojen mukaan, kun kuudes oraakkeli herää, alkaa Varjojen Nousu. Taru kertoo, että silloin kun kolme tähteä muodostavat Kultaisen Kolmion, ja kuu on verenpunainen, Varjokuningas palaa. Hän on se, joka kerran rikkoi ajan ympyrän ja loi särön todellisuuteen.

Ylipapitar ja Yön Sininen Ritari ovat ainoat, jotka voivat yhdistää Valon Arkissa piilevän voiman ja Sydämen Miekan, ritariin sidotun reliikin, joka voi leikata läpi illuusion.

Luku IV – Hermeettinen Herääminen

Ylipapitar astui kivikehään, jossa jokainen askel vastasi yhtä planeettaa. Hän lausui sanat, jotka eivät olleet sanoja vaan värähtelyjä. "Mi invisius. Lux et umbra. Sigilum aeternum."

Kivet alkoivat hohtaa. Ritari seisoi kehän ulkopuolella, miekka tanassa, silmät kiinni. Hän näki kaiken – ei silmillään, vaan sydämellään. Heidän sielunsa yhdistyivät hetkeksi, ja aika pysähtyi.

Valon Arkki avautui. Sen sisällä ei ollut esine vaan Muisto – muisto maailmasta ennen aikaa, ennen sanoja, ennen varjoja. Se oli alkuperäinen sävel, josta kaikki oli syntynyt.

Luku V – Varjokuningas ja Musta Torni

Kaukana, siellä missä aika ei enää virtaa vaan seisoo kuin jäätynyt meri, kohoaa Musta Torni. Se ei ole rakennus vaan ajatus, muinainen muisto maailmasta ennen valoa. Tornin huipulla istuu Varjokuningas, entinen Valonsoturi, joka petti valan ja kietoutui pimeyden lupauksiin.

Hänen silmänsä ovat kuin tyhjät peilit – ne heijastavat pelkoa, ei totuutta. Hän puhuu kielellä, jota ei lausuta vaan tunnetaan: "Lux fracta est. Umbra regnat."

Ylipapitar näkee hänen nousunsa unessa. Hän herää kylmässä hiessä, ja tietää: aika on tullut. Ritari kiristää miekkansa kahvaa. Heidän matkansa Mustaan Torniin alkaa.

Luku VI – Lohikäärmeen Koodi

Matkallaan he kohtaavat Kultaisen Lohikäärmeen, muinaisen olennon, joka vartioi Ajan Koodia – hermeettistä kaavaa, joka pitää todellisuuden koossa. Lohikäärme ei puhu sanoilla vaan sävelillä. Sen hengitys on kuin kosminen harppu, ja sen silmät näkevät sielun läpi.

Ylipapitar polvistuu. Ritari seisoo hiljaa, kun lohikäärme laulaa: "Et ole syntynyt, vaan kutsuttu. Sydämesi kantaa koodin, mutta vain uhri voi avata sen."

He ymmärtävät: voima ei tule taistelusta vaan luopumisesta.

Luku VII – Sydämen Miekan Uhri

Yön Sininen Ritari seisoo kivikehässä, jossa tähdet muodostavat Valon Mandalan. Hän nostaa Sydämen Miekan, joka on sidottu hänen sieluunsa. Jokainen isku, jonka hän on antanut, jokainen suojattu elämä, on tallentunut sen terään.

Ylipapitar astuu hänen luokseen. "Jos uhraat miekan, uhraat itsesi," hän sanoo.

Ritari hymyilee. "Minä olen varjo, joka suojaa valoa. Jos valo tarvitsee uhrauksen, se olkoon minun."

Hän iskee miekan Valon Arkkiin. Valo räjähtää – ei ulospäin, vaan sisäänpäin. Aika pysähtyy. Varjokuningas huutaa, mutta hänen äänensä katoaa kuin tuhka tuuleen.

Luku VIII – Ajan Ympyrän Sulkeminen

Valon Arkki avautuu kokonaan. Sen sisällä ei ole esine vaan Sana – alkuperäinen sävel, josta kaikki syntyi. Ylipapitar lausuu sen, ja maailma värähtää.

"Mi invisius. Lux et umbra. Sigilum aeternum."

Musta Torni romahtaa. Varjot vetäytyvät. Valonsoturit palaavat – ei miekkoin vaan sydämin.

Yön Sininen Ritari ei ole poissa – hän on nyt osa valoa. Ylipapitar seisoo yksin, mutta ei yksinäisenä. Hän on nyt Seitsemäs Oraakkeli, sillä kuudes on muuttunut legendaksi.

Luku IX – Valon Koodiston Hajoaminen

Valon Arkki oli avattu, mutta sen sävel ei ollut enää eheä. Ajan kudos alkoi repeillä – todellisuus värähteli kuin säröinen peili. Ylipapitar näki näkyjä: – Kaupunkeja, jotka eivät olleet koskaan syntyneet. – Ihmisiä, joiden nimet oli unohdettu ennen kuin ne lausuttiin. – Ja koodi, joka oli hajonnut kuin kadonnut kieli.

Hermeettinen järjestys oli vaarassa. Valonsoturit kokoontuivat jälleen, mutta heidän voimansa ei enää riittänyt. Tarvittiin Uusi Linja – oppilaita, jotka kantaisivat valoa eteenpäin.

Luku X – Oppilaiden Herääminen

Ylipapitar astui Unien Temppeliin, jossa jokainen uni oli kuin siemen. Hän kylvi ajatuksia, jotka kasvoivat ihmisissä kuin hiljaiset heräämiset. Ensimmäinen oppilas oli Aurelia, joka näki väreissä. Toinen oli Kael, joka kuuli ajan rytmin. Kolmas oli Satu, joka puhui symboleilla ja kirjoitti taivasta runoiksi.

He eivät olleet ritareita – he olivat Kantajia. Heidän tehtävänsä ei ollut taistella vaan muistaa. Muistaa alkuperäinen sävel, joka oli kadonnut Varjokuninkaan nousun myötä.

Luku XI – Varjojen Viimeinen Paluu

Mutta Varjot eivät koskaan katoa – ne vain odottavat. Varjokuningas oli hajonnut, mutta hänen Ajaton Sirunsa oli jäänyt. Se alkoi kuiskia niille, jotka olivat unohtaneet valon. Se loi Varjokantajia, jotka puhuivat vääristettyä hermeettistä kieltä.

Ylipapitar ja oppilaat kokoontuivat Valon Kehään. He loivat uuden sigilin: "Lux renascitur. Umbra servatur. Memoria aeternum."

Valo ei enää ollut taistelua – se oli muisto, laulu, yhteys. Yön Sininen Ritari ilmestyi hetkeksi – ei hahmona, vaan valona. Hän hymyili, ja maailma värähti.

Luku XII – Ajan Uusi Sävel

Symbolien Ylipapitar astui viimeisen kerran kivikehään. Hän ei lausunut sanoja – hän soi. Hänen olemuksensa oli nyt sävel, joka kulki tähtien välillä.

Oppilaat jatkoivat matkaa. He eivät olleet enää yksin, sillä jokainen, joka kuuli sävelen, oli osa tarinaa.

Ja niin saaga ei päättynyt – se muuttui. Se kulki nyt runoina, unina, lauluina, jotka elivät ihmisten sydämissä.

Uuden maailman synty

Kun vanha maailma huokaisi viimein, ja hiljaisuus laskeutui raunioiden ylle, nousi horisontista valo, ei auringon vaan toivon, kuin ensimmäinen sävel ennen laulua.

Maailma ei syntynyt räjähdyksestä, vaan kuiskauksesta – tähtien välinen lupaus, että jokainen loppu kantaa mukanaan alun.

Maa hengitti uudelleen, sen suonet täyttyivät virtaavasta viisaudesta, ja taivas maalasi itsensä uudelleen värillä, jota ei oltu ennen nähty.

Ihmiset eivät tulleet valloittamaan, vaan kuuntelemaan. He kulkivat juurien ja pilvien välillä, rakentaen ei muureja vaan siltoja.

Ja niin syntyi maailma, ei täydellinen, mutta elävä. Sen sydän sykki rytmissä, joka oli yhtä aikaa muinainen ja uusi.

Novelli uni

 

Merensinfoniaorkesteri puhalsi alttotorveensa, täysin palkein. Aallot löivät voimalla

 sinisen sillakaariensiluetteihin. Merihevoset yhdistivät balettiesityksensä, korkeimpienvaahtopäiden päälle. Suuri luonnonvoimienmullistus oli alkanut,

syksy puhui alkavaa puheenvuoroaan. Merenneidot virittelivät sekakuoroaan.

Seireenit olivat valmiina haaksirikkoistenvaralle. Tuuli puhalsi jäätävästi, sen voima ulottui jopa Pohjois-navalle. Viimeinen keijukainen, lensi tuulen mukana kietoutuneena kirkkaanpunaisen vaahteranlehteen. tuntematonmaailma ja ihmistenaika sekoittuivat, aika tarrautui kiinni maailman viimeiseen pyrstötähteen.

Minä kirjailija aloitin ylistyksen syksylle, aloin kirjoittamaan viimeistä kertaa saduntuoksuista tarinaa. Novellia, joka kertoi toisenlaisesta maailmasta, jonne kuljettiin aikaportin lävitse. Se tie vei tuntemattomaan. Keskelle galaksien kaasun lämmittämiä, arvaamattomia tulevaisuuden mustia aukkoja. Se maailma oli ajansyöjien valtakuntaa. Ajansyöjät, olivat sukua meren seireeneille, uudempi sukupolvi ikuisuudessa eläviä vamppeja. Uusi tuntematon ulottuvuus täynnä arvaamattomia, yllättäen ilmestyviä aavemaisia vartaloita. Minä kirjailija olin tervetullut heidän maailmaansa.  Sillä he tiesivät, ettei kukaan lukijoistani uskonut niihin tarinoihin mitä minä heistä kirjoissani kirjoitin. Me maailman ihmiset olemme kuin riisinjyvät kalliolla paisteessa auringon. Niin turvaton osamme maailmankaikkeudessa on. Katsoa voit kirjailijan silmiin, siellä voit nähdä sanoja

tanssimassa syksynsinfonian tahdissa. Rakkautta, vihaa, heikkoudessa taistelevaa lihaa, sitä kirjailija sisälleen piilottaa. Tahtoo osata novellin kirjoittaa, sitä hänen

levoton sielunsa salaa odottaa. Kuka kiillottaisi kilven kirjailijan liian melankolisen ?

Ehkä olen väärässä paikassa keskellä galaksien, minä syksynsinfonian säveliä tarkkaan kuuntelen. Tunnen rakkautta joka liikaa satuttaa, kuuntelen meren syksyistä sinfoniaa se tunteeni sanoiksi kirjoittaa. Liikaa välittämistä, liikaa tunteellisuutta elämä kantaa tai ei. Kaikella on paikkansa jossain, yksin pyörin sanojeni viidakossa.

Tahdon olla taivaantulia tuijottamassa, paikassa jossa elämä sykkii valtoimenaan.

Päästän sanani irti, annan riimieni ulos tulla. Kirjassani tässä,

Salomo Siriuksen lentotukikohdan komentaja 

seikkaillaan Perhosen lento, kopisee peltiset siivet sen avaruuden hyönteisen. Minä näkyjä näen, peltisen humanoidin, kera teknisen käenpoikasen.

Taivaallinen kirkas sotajoukko laservaloineen, kirkkain seinättömin taloin. Aava avaruus, enkelit avojaloin,

tanssimassa tarantellaa, tai laulamassa jazzintahdissa hoosiannaa. Mitenkä me sitten

suu pannaan, jo tähti törmää taivaalla karkuteillä leijailevaan kylpyvannaan?

Oli tähtiä joihin kukaan ei saanut astua koskaan. Ne olivat näkymättömissä tavallisilta ihmisiltä , mutta ne joilla oli enkelin sielu tiesivät niiden olemassa olosta. Siellä ihminen oli ottanut vastaan sielun kaiken luojalta, jota Jumalaksi kutsuimme., Sen joka kutsuivat enkelit isäkseen.. Oli olemassa salaisuuksia joita avaruus kätki sisäänsä. Kristallien saari, kuolemattomien paikka, jossa ei ollut olemassa yhtään syntejä säilyi piilossa kaikilta. Ainakin siihen asti, kunnes joku löytäisi avaimen

kuolemattomiensielujen laaksoon. Sinne oli tie suljettu seitsemällä aikaportilla,

joidenka jokaisen edessä seisoi joku kauhea, sukupuuttoon luulluksi kuollut hirviö. Ilmalaivat jotka olivat erehtyneet kurssistaan ajautuneet pois kursseiltaan koville pilville kuin karille, muuttuivat kaikkivaltiaan käskystä osaksi avaruuden kylmää maisemaa. Niiden konehuoneet olivat nyt hiljaisina, katkenneiden narunpätkien riippuessa kohti maanpintaa. Se joka ei katsonut tarkkaan, ei edes erottanut paikoilleen seisahtuneita ilmalaivoja. Ne tuntuivat sulautuneen pilvien joukkoon kuin olisivat kuuluneet sinne jo vuosituhansien ajan.

Todellisuus on vain unta, jota näkee yhdessä koko maailman ihmiskunta. Ei eilistä kai ollutkaan, ja huomista ei saavu milloinkaan. Mikä on käsite aika, onko se joku suuri illuusio, joku kummallinen taika? Tummansinistä samettia on viskattu jonnekin roikkumaan, siihen liimattu tinatähtiä, kuka oli se noita, joka loitsun luki viimeisen? Ompeliko hän, vai taikoi avaruuden tähtineen? Olen nähnyt liikaa unia, ne ovat täynnä värikuvia, joista joskus

on liikaa huvia. Olinko joskus jossain sadussa, se nainen se Tuhkimo lasikengissään?

Nyt saapui keskiyö, se pian ohi oli jo, ja sammakoksi jo muuttui prinssini, ja kurpitsaksi vaununi.

Fado lyriikka

Uskotko tuuleen, kun se kuiskaa nimeäsi,

kuin vanha rakastaja, joka ei koskaan unohtanut?

Uskotko kuuhun, sen hiljaiseen valoon,

kun se vartioi öisiä katuja, yksinäisyyden silmin?

Harvoin verikuu tanssii yli horisontin,

punaisena kuin sydän, joka ei saanut anteeksi.

Useimmin on kuu okranvärinen,

kuin vanha kirje, kellastunut kaipuusta.

Syyskuun kyy pian jähmettyy,

sen myrkky ei enää virtaa, vain muisto jää.

Mikä onkaan syy, kun Eeva torilla

myy omenoita Aatamille – ilman sanoja, ilman katsetta?

Ja fado soi –

ei vastauksia, vain kysymyksiä,

ei toivoa, vain kauneutta surussa.

Eeva hymyilee, mutta silmät kertovat toista,

kuin syksyn sade, joka ei enää lupaa kevättä.

Aatami ostaa omenan – ei syntiä, vaan muistoa,

kuin yrittäisi ostaa aikaa, joka ohi jo meni.

Katu on hiljainen, mutta tuuli puhuu,

se kantaa laulun, jota ei kukaan säveltänyt.

Ja kuu, okranvärinen, katsoo alas

kuin vanha ystävä, joka ei enää muista nimeäsi.

Fado soi –

ei lohdutusta, vain ymmärrys,

että kaikki kaunis on joskus ollut totta.

9.9.25(c) satu tanninen

Avaruusturisti

Avaruuteen lensi rotta, se ei ollut satu, vaan aivan totta. Päässä sillä oli kypärän sijasta potta. Mukanaan kissa, apteekin asukki, raketissa viihtyi tuo karvainen kukkakeppi.

Rotta söi tähtiä, kissa joi teetä, painottomuudessa ei ollut kiireen vilkkaan sanoa miau ja pyytää lisää teetä. Ne kiersivät Marsin ja Saturnuksen renkaan, ja nauroivat yhdessä kelluen läpimustan aukon juuttuen välillä avaruussora penkkaan.

Kuu tuli vastaan, se näytti juustolta, mutta oliko se luuta vai jotain muulta? Rotta nuuhki, kissa maukui: "Hmm, ei goudaa, ei edamia – ehkäpä grimm?"

Ne laskeutuivat kraatteriin, tanssivat siellä, kissa jakoi pillereitä, rotta söi tahtoi niitä niellä. Avaruuden apteekki aukesi yössä, ja raketti parkissa tähtien vyössä.

Jos joskus näet taivaalla vilkkeen, se ei ole satelliitti vaan heijastus kissan viiksien pilkkeen. Ja rotta, tuo turisti, seikkailee yhä, avaruuden halki – ei koskaan pysähdy tämä tarina tähän . Kun yöllä uneen nukahdat se aina jatkuu siinä vähän.6.9.2025(c) satu tanninen