Kaupungin
terävät kulmat
ovat
kuin mutkat julmat
tai
suohon uponneet unelmat.
Sinä
et suostunut minulle ankkuriksi
elämän
merelle. Melu sekä
rauha
rinta rinnan täyttävät
aivojen
ääni keskuksen piri pinnan.
Minä
maksan aina elämässä
sen koron kiskureiden viimeisen hinnan.
Siitä
kirjoitan joskus aina tarinan.
Puhun
äänettömän äänellä,
sanoilla
Sammon takovan kansan.
Kalevalan
kansan jalanjäjillä
jorisen
joutavia jorinoita
nykyajan
paisuvia porinoita.
Missä
on hän pääsiäisen
pään sisäinen
Hovi noita?
Onko
myrkyttämässä
nykyajan
Lumikille omenoita?
Minä
olen mykkää mykempi
ääneen
lausumaan, kirjoitan
silti
ulos aivojen luomaa
ummehtunutta
ilmaa.
Kukaan
ei minua enää pelasta
uppoan,
hukun aivojen ansalankoihin
hulluuden
heikkoon hetteeseen.
Edessäni
on outo suomaa
vaikka
kaipaan vain kättä tarttumaan
kaipaavaan
käteen sekä polkua
joka
johdattaa rakkauden huomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti