Kaupungin
reunojen särmät
ovat
terävät ne repivät rikki
yksinäisen
kulkijan joka
uskaltaa
astua niiden yli.
Minä
ojennan hennon käteni
rakkautta
kohti kämmen puoli ylöspäin
,jos
se antaisi osan itsestään
ihmiselle
joka rakentaa muurin
itselleen
ettei maailma häntä
musertaisi
raskaiden ruosteisten
rattaiden
alle.
Minulla
ei ole ikonia jolle
kumartaa,
eikä rukous nauhaa
rauhoittamaan
levottomien
sormien
liikettä. Ajan syklit
syyttävät
meitä jotka käpertyvät
itseensä
erakon lailla.
Ne sulkevat
silmänsä osalta
maailman
pahuutta, lopettavat
lukemattomien
uutisten katsomisen
tv-ruutujen
uumenista.
Ymmärtääkö
kukaan sokeita
lepakoita
, jotka kimpoilevat
sinne
tänne puhtaiden lakanoiden
välissä
vanhassa vintissä.
Unohdettujen
ullakoiden
uumenissa
muhii monta
muhkeaa
tarinaa, arkisten
aarre arkkujen
uumenissa.
Aika
on paras sinetti se sulkee
menneisyyden
huutavat suut,
mullaksi
muuttaa hautaus maiden
haltuun
kätketyt ihmisten luut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti