Ihminen
valoistuu seura etsii
johtajaa , körttikansa virisikirja
kourissa
lauluja veisaa.
Tuntee
olevansa ihminen,
hauras
mutta hetken tasapainoinen.
Ei
tahdo olla hän aika kammoinen.
Onkaloissa
luisen pään
aika
hukkuu ikävään.
Kuinka
kestän tämän
oikuttelevan
sään.
Taivas
valuu taas kuka
vettä
kaataa saavista alas?
Joskus
jossain nero nukkuu
psalmien
alle joukkohurmos hukkuu
aika harhaan johdattaa.
Sade
taas pois katoaa,
ja
taivas esiripun aukaisee
kohta
Fenix-lintu on taas tuhkaa,
ja
maailman uusi luominen
odottaa
miestä mahtavaa.
Likaisen
kauneuden vankina
on
maa, lauma kentaurien
polkee
ruohoa paikallaan.
Riivaajaat
piiskaavat selkää
ihmisen. Synkät yön tunnit
vaativat
uhrinsa pimeyden luolissa,
kultatuoliin
diktaattorit
kansanjoukon
edessä kruunataan.
Makeimman
naurun nauraa
köyhä
kerjäläinen, hän
näkee
lapsen lailla kaiken
viisaan
totuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti