Ruuhka aikaan kadut
ovat täynnä
jatkuvaa
liikkuvaa ihmis
vanaa.
He apeina pitkin
katua edes takaisin
niin kuin elävät
kuolleet
lanaa. Se on
keskeneräinen
matka huomiseen.
Minä huoneeseen
tilaa öisin
ystävälle teen.
Silti se tunne
toisesta
laskeutumasta
vierelleni
nukkumaan, on vain
toiveunta.
Kohta talvi taas se
kääntää
nuttunsa aivan
nurin,
ja luonto äiti
menettää
kaiken hallinnassa
kurin.
Alkaa satamaan lunta
kaiken
peittävää,
siitä lohdun
armollisen saan.
Joka aamu on paluu
omille juurilleen,
siitä samasta
sana tulvasta
taas teille uuden
runon teen.
Niin helppoa on
pyöriteillä
noita kuluneita
riimejä,
tehdä niille uusi
järjestys.
Ne ovat niitä uusia
vanhoja tarinoita.
Kenellä on kesken
oma
tarinansa, minä
siitäkin
ehkä pyynnöstä
runon teen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti