Sinä sateessa keräsit minulle
kukkia korillisen.
Minä nauroin niin, silmäni kyyneliin.
Olit keskikesän menninkäinen,
minä päivänsäde tytärauringon.
Ei voi menninkäinen pitkään
näyttää prinssiltä, silmissä keijukaisen
Niin pimeässä asuu hän,
ei siellä valonkansan tytär voi asustaa.
Niin tuhansin klisein se täytyy elää,
kunnes sen sydämellään ymmärtää.
Minä hoivaavaa kättäsi purisin,
itseni hautaani pian surisin.
Et voi koskaan matkata hiusteni kastanjaan,
kun on mennyt päivät ensihuuman.
Tunnen sisälläni sen auringon lämmön,
sen vetävän kaipuun, kesän polttavan huuman.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti