Historian havinaa,
runojen routaista polkua
talvenvalta tuntuu tukevalta.
Otteissaan kantaa taivaankaari Otavaa,
sitä jota runoilijat rakastaa.
Routaisesta maasta,
ylös aamuun ponnistan,
runooni luon aamun sanoman.
Sankareiden saarekkeissa,
unenulapan ulottumattomissa,
puoliyötä seilasin:
seitsemän meren halki,
Suomi on öinen jäinen maa.
Kirjoitan maastani laulun,
runon rustaan,
pimeistä öistä,
loputtomista rakkauden täyttämistä töistä.
Sillä minä olen sinä,
sama sielu kahteen osaan halkaistu,
viety maailman tuulien tuiverrukseen.
Huominen on kohta eilinen,’
ja tämä päivä tuskanhuuto
peili sen,
joka kuvastaa suomenkansaa
talviunta nukkuvaa.
Sinä satutat taas minua,
vain olemalla olemassa.
Tärkeintä maailmassa on rakkaus,
raastava kipu,
raitiovaunujen kolinassa
hymyilit minulle pohjatonta hymyä.
Mun on pakko kirjoittaa sinulle runoja,
kaipauksen sanomia,
jotka tuuleen lentävät.
Hajoavat huudoksi avaruuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti