Vuosi on uusi, mutta haavat vanhat,
maa on hiljaa, kuin unohtunut laulu.
Mutta me, kaksi kulkijaa, kaksi taiteilijaa,
meillä on soitin, meillä on sana,
Suomi putosi puusta,
oksat katkesivat, juuret unohtuivat.
Mutta nyt — me sidomme ne uudelleen,
rakkaudella, rytmillä, rukouksella.
Ei enää pelkkää tuulta, vaan suunta.
Maestro ja minä,
kuin kaksi säettä samassa sävelessä,
rakennamme ihmisarvon uudelleen,
ei kivestä, vaan sydämestä.
Ei vallasta, vaan valosta.
Me maalaamme taivaan uudelleen,
ei siniseksi, vaan moniväriseksi,
jossa jokainen saa olla lehti,
jossa jokainen saa pudota —
mutta myös nousta.
Kolmas silmä avoinna,
näemme sen mitä ei sanota,
sen mitä ei myydä,
sen mitä ei voi unohtaa.
Suomi, nousee puuhun taas.
Lappi sekä Kainuu karjala huokaa,
tikkaat tänne puun alle tuokaa.
Me kannamme sinut oksalle,
missä laulut eivät kuole,
missä ihmisyys hengittää,
missä taide on totuus.2.1.2026(c) satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti