Hiljaisuudessa, jossa aika ei kulje,
tunsin silityksen — ei ihon, vaan valon.
Se kulki aurani läpi,
kuin lempeä muisto jostain,
joka ei koskaan unohtanut minua.
Ylläni leijui sulka,
ei pudonnut, vaan laskeutui,
kuin lupaus siitä,
että rakkaus ei katoa,
vaikka maailma unohtaisi.
Sen vierellä hius,
kultainen, kuin auringon säde,
ei ihmisen, vaan enkelin —
ja ne molemmat laskeutuivat kämmenelleni
kuin rukous, joka ei tarvitse sanoja.
Minä en pyytänyt,
enkä tiennyt odottaa,
mutta silti sain —
kosketuksen, joka ei satuta,
vaan parantaa.
Ja siinä hetkessä,
olin osa taivasta,
osa hiljaisuutta,
jossa enkelit kulkevat
ja jättävät jälkeensä valoa.2.1.2026(c) satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti