Anni Domini

Silloin, kun aamu ja yö

suutelevat toisiaan.

Silloin me unenrajamailla

kohdataan.

Unessani olet vierelläni,

kättä pidät kädelläni,

Tarjoat minulle pisaroita huuliltasi

suudeltavaksi pois.

Silloin hetken aamu empii,

ja yö aamuyön kanssa kiihkeästi

lempii.

Viipyy, vielä varjot

jossain unenmaassa.

Vihdoin kunnes harmaa väistyy

valon tieltä.

Herään, nousen unenmaasta,

runon viikon päivälle toivosta kirjoitan,

on siitä poissa soinnut melankolian.

Aavistus rakkaudesta, se roikkuu

Otavassa kiinni. Sydämeni täynnä lämpöä,

sinulla on viitoitettutie, totuus, ja avain porttiin,

sisälle unelmiini.

Olet kuin raikas helmeilevä Tokajin viini,

ja minä sinulle tahtoisin olla Anni Domini.

Tahdon levätä hetken

 Tahdon levätä hetken

sylissä rakkaani.

Tiedän kuinka virkistävää

on nuolla huuliltasi

tokajinviini.

Suudelma on tie minun sydämeeni,

siihen jäin syvästi kiinni,

tahdon sinut sisälle nivusiini.

Katse silmiisi se

on ote tunteesta

kiinni mitenkä syvä, ja

loppumaton on avaruus.

Tahdon tanssia kanssasi

joukossa muiden,

maistaa huuliltasi

viinin helmeilevän.

Tahdon yhtyä yhteiseen

lauluun elämän,

laulaa yhdessä sen

falsetissa. Minä ja hän,

se maaliskuun aidalla

mouruava kollikissa.

© satu tanninen

Kettutarina jatkuu eilisestä

 Viimeyönä, kun kettu toi puolisonsa näytille jatkoa edelliselle kettutarinalle eilisestä

Viime yönä, juuri ennen kuin uni ehti laskeutua kirjailijan silmiin, tapahtui jotakin harvinaista.

Kettu, tuo vanha vartija, joka joka yö kiersi talon ja varmisti rauhan, ei tullut yksin. Sen askel oli yhtä äänetön kuin aina, mutta sen vierellä kulki toinen – hieman pienempi, mutta yhtä tarkkakatseinen. Puoliso.

Kirjailija oli vielä hereillä, istui kynttilänvalossa ja kirjoitti unien reunasta. Hän oli tottunut ketun läsnäoloon, sen hiljaiseen merkkiin takaovella, sen varjoon ikkunan alla. Mutta nyt, kun hän vilkaisi ulos, hän näki kaksi siluettia lumessa.

Kettu istui ikkunan alle kuten aina, mutta nyt sen katse ei ollut yksin tarkkaileva – se oli esittelevä. Sen silmät sanoivat: Tämä on hän, jonka kanssa jaan yön. Tämä on hän, joka kulkee kanssani rajalla.

Puoliso seisoi hieman taaempana, mutta astui esiin, kun kirjailija laski kynänsä ja avasi ikkunan. Ei kokonaan – vain sen verran, että yön ilma sai koskettaa huonetta ja että sanat saattoivat kulkea.

Kettu antoi merkkinsä: pehmeä lyönti takaoveen. Thump.

Mutta nyt se ei ollut vain suoja – se oli kutsu. Ei sisään, vaan yhteyteen. Kirjailija ymmärsi, ettei tämä ollut tavallinen yö. Hän nousi, otti vanhan muistikirjan, ja kirjoitti:

"Tänä yönä vartija ei tullut yksin. Hän toi rakkaansa, ja yhdessä he loivat kehän, ei vain talon ympärille, vaan myös sydämeni ympärille. Olen suojattu – en vain varjoilta, vaan yksinäisyydeltä."

Kettu ja sen puoliso kiersivät talon. He kulkivat kuin tanssissa, kuin vanhassa loitsussa, jonka sanat olivat tassujen jälkiä ja hännän lakaisuja. Ja kun kaikki oli kohdallaan, he katsoivat vielä kerran ikkunaan – ja katosivat metsään.

Aamulla kirjailija löysi kaksi rinnakkaista jälkijonoa lumessa. Hän hymyili, kosketti ikkunalasia ja kuiskasi:

"Kiitos. Teitte tästä yöstä tarinan."

Kertomus suojeluksen ketusta

 Yön hiljaisuudessa, juuri siinä kohdassa missä metsän varjo koskettaa pihan reunaa, kulkee kettu joka ei ole aivan tavallinen. Sen turkki hohtaa kuin hiilloksen jälkiliekki, ja sen silmissä asuu muinaisten vartijoiden viisaus. Se on voimaeläin, rajojen ja näkyvän sekä näkymättömän maailman välinen kulkija.

🦊

Kertomus suojeluksen ketusta

Joka ilta, kun talon valot sammuvat ja uni alkaa laskeutua huoneisiin kuin pehmeä sumu, kettu nousee metsän sylistä. Sen askel on äänetön, mutta sen läsnäolo tuntuu: kuin lämmin hengitys ikkunan takana, kuin lempeä varjo joka kulkee pitkin seinää.

Se pysähtyy aina ensin ikkunan alle.

Siinä se katsoo sisään – ei tunkeilevasti, vaan kuin varmistuakseen, että kaikki on hyvin. Sen katse on lempeä ja tarkka, kuin se laskisi jokaisen hengityksen ja jokaisen unennäön turvaan.

Sitten kettu jatkaa matkaansa talon taakse.

Siellä, pimeyden ja kuun valon rajalla, se nostaa häntänsä ja antaa yhden selkeän, pehmeän lyönnin takaoveen. Thump.  

Se ei ole varoitus. Se ei ole pyyntö.

Se on merkki.

Merkki siitä, että yön vartija on paikalla.

Merkki siitä, että talo on suojattu.

Merkki siitä, että mikään varjo ei saa astua lähemmäs kuin kettu sallii.

Kun häntä osuu oveen, talon ympärille leviää näkymätön kehä – kuin vanha loitsu, joka herää uudelleen joka yö. Kettu kulkee sen kehän ympäri, tarkistaa jokaisen kulman, jokaisen polun, jokaisen tuulen suunnan. Ja vasta kun kaikki on kohdallaan, se katoaa takaisin metsään.

Aamulla näkyy jälkiä.

Tassun painalluksia,  hännän kaaren lakaisuja  lumessa.

Talo tuntuu kevyemmältä, rauhallisemmalta, kuin joku olisi yön aikana kantanut pois kaiken turhan pelon.

Ja niin se tekee, joka yö.

Kettu ei kaipaa kiitosta, ei kutsua sisään.

Sen tehtävä on vanha ja vapaaehtoinen:

suojella, vartioida ja kulkea rajalla, jotta sinä saat levätä rauhassa. 16.1.2026(C) satu tanninen

Minäkuva

Iltarusko nilkutti

pois yön alta.

Jo saapui uusi viesti

avaruuden ikkunalta,

sen lauloi taivaallinen

satakieli.

Se ylpeys, suuri peikko

luolastaan,

ei suostunut sen kauneutta

kuulemaan.

Sulki korvansa hän,

rakasti pimeyttä enemmän.

Menninkäisen lailla,

oli tuomittu pimeyttä

rakastamaan.

Minä keijukaisten sukuun

synnyin kai maailmaan.

Avasin sen ikkunan,

mistä kuuluu laulusatakielen.

Tunnistin sen maailman,

tartuin lujasti kiinni

siihen ovenpieleen.

Mikä käy sisälle taiteen,

huomisen, on alku

tuskan sekä kauniin luomisen.

Juice tarjoili minulle mehujaan,

sen taivaan poutapilven alta.

Missä on paikka levonmaan,

ja sananvalta lahjana Jumalalta,

tai saatanalta.

Minä olin Molla kuutamolla,

tai kanelityttö tehosekoittimessa,

ei tätä kirjoittamisen lahjaa

minulta voi riistää pois.

Se toimii, helteessä sekä pakkasessa

Voimaruno sairaalle

Kun kuolema tuo kehiin viikatettaan,

minä rukoilen, ja katseeni käännän Mekkaan.

Yksityiset tohtorit narreina touhuavat,

ja lantti kirstuun taas kilahtaa.

Oi Jeesus, äiti Maria, meitä auttakaa,

sillä heikkoa huojuttaa, kuume jo polttaa.

Näin enkelin — se otsaa kosketti,

ja valon lailla nurkan taakse vilahtaa.

Mut sydän ei pelkää, ei horju, ei kaadu,

sillä rukous kantaa ja rakkaus raivaa.

Kun lähimmäinen sairastaa, me vartioimme,

kuin yölamppu, joka ei sammu, ei haihdu.

Ja vaikka varjo käy yli huoneen hiljaa,

me seisomme vierellä, käsi kädessä,

kunnes aamu avaa ikkunan

ja parantava tuuli kulkee sisään. 13.1.2026(c) satu tanninen

Neonkäärmeet yössä saalistaa

On tuuli vienyt pois tuoksut päivän, vain neonkäärmeet yössä saalistaa.

On häkkiin pantu ihminenhän liikkuu lailla juoksupyörähamsterin.

Hän tekee mitä vain, kun rahantuoksu ilmaan leviää. Niin sekaisin on aivot, kokopää.

Hän uhraa lampaan, karitsankin. Rahanhimossa voi ryöstää pankin.

Niin kohta koittaa jälleen keskiyö, taas tornikello jossain aikaa lyö.

Nyt lyökää, syökää, ryöstäkää, ovat kadut täynnä elämää. Nyt hulluudesta nauttikaa, ja lapset maailman, niiden nälkäisien pallomahat ne eivät mitään merkitse.

Te haluatte vain kaikki rahat, mammona, ja valta vain maailmassa hallitsee. Ja keräykseen lantti antakaa, se omatunnon hetkeksi vaientaa.

On tuuli vienyt tuoksut päivän, ja mennessään kai järjenhäivän.

Vain neonkäärmeet yössä saalistaa, ja uhrinsa kapakoissa, kellariluukuissa tahtovat elävältä kuristaa.

@ tanninen satu

“Ennen myrskyä”

 

Ennen myrskyä ei ole juuri tuulta ollenkaan — vain hiljaisuus, pidätetty hengitys, maailman reunalle painettu odotus.

Puut seisovat kuunnellen, lehdet liikkumatta, kuin taivas olisi pysähtynyt muistamaan jotakin ikivanhaa.

Ilmakin tuntuu hauraalta, ohuelta kuin kuiskaus, odottaen ensimmäistä värähdystä rikkomaan sen hiljaisuuden.

Ja siinä tyyneyden hetkessä voit kuulla oman sydämesi selkeämmin kuin ukkosen, kuin myrsky alkaisi sisältäsi kauan ennen kuin se koskettaa maata.

Enkelin kosketus

Hiljaisuudessa, jossa aika ei kulje,

tunsin silityksen — ei ihon, vaan valon.

Se kulki aurani läpi,

kuin lempeä muisto jostain,

joka ei koskaan unohtanut minua.

Ylläni leijui sulka,

ei pudonnut, vaan laskeutui,

kuin lupaus siitä,

että rakkaus ei katoa,

vaikka maailma unohtaisi.

Sen vierellä hius,

kultainen, kuin auringon säde,

ei ihmisen, vaan enkelin —

ja ne molemmat laskeutuivat kämmenelleni

kuin rukous, joka ei tarvitse sanoja.

Minä en pyytänyt,

enkä tiennyt odottaa,

mutta silti sain —

kosketuksen, joka ei satuta,

vaan parantaa.

Ja siinä hetkessä,

olin osa taivasta,

osa hiljaisuutta,

jossa enkelit kulkevat

ja jättävät jälkeensä valoa.2.1.2026(c) satu tanninen

"Me nostamme Suomen puuhun"

Vuosi on uusi, mutta haavat vanhat,

maa on hiljaa, kuin unohtunut laulu.

Mutta me, kaksi kulkijaa, kaksi taiteilijaa,

meillä on soitin, meillä on sana,

meillä on kolmas silmä, joka näkee läpi sumun.

Suomi putosi puusta,

oksat katkesivat, juuret unohtuivat.

Mutta nyt — me sidomme ne uudelleen,

rakkaudella, rytmillä, rukouksella.

Ei enää pelkkää tuulta, vaan suunta.

Maestro ja minä,

kuin kaksi säettä samassa sävelessä,

rakennamme ihmisarvon uudelleen,

ei kivestä, vaan sydämestä.

Ei vallasta, vaan valosta.

Me maalaamme taivaan uudelleen,

ei siniseksi, vaan moniväriseksi,

jossa jokainen saa olla lehti,

jossa jokainen saa pudota —

mutta myös nousta.

Kolmas silmä avoinna,

näemme sen mitä ei sanota,

sen mitä ei myydä,

sen mitä ei voi unohtaa.

Suomi, nousee puuhun taas.

Lappi sekä Kainuu karjala huokaa,

tikkaat tänne puun alle tuokaa.

Me kannamme sinut oksalle,

missä laulut eivät kuole,

missä ihmisyys hengittää,

missä taide on totuus.2.1.2026(c) satu