Viimeiset syksynlehdet myrskynkourissa,
armottoman suurissa, tuhoavissa.
Vilpilliset ilmanimmet, tanssivat,
hyllyvät jalkojensa alla, kaikki suomättäät, rimmet.
Pettyneet peloissansa kuin ihmissudet silloin ulvovat.
Niskassani tunnen kylmät kalmakourat,
kohta on asennettu Suomenmaahan kaikki roudat.
Sinä piileksit kavaluuden takana, yhä huopaat, soudat.
Synninsiskot talven alta keräävät pois kaikki
sisiliskot.
Aivoni ovat kuin valjastamattomat kosket,
iskee suurten sanojen tulva. Se kelluttaa minua
aivojeni ulapalla, on laituri karannut rannastaan.
Minä sillä kellun , sanat saartavat uupuneen
kirjoittajan.
Olen vankina viiden vilkkaan lauseen välissä, pilkku,
ja piste siellä täällä. Unensatamassa luistelen
jäisten
kliseiden päällä. En löydä maailmasta palelevasta,
häntä joka pysäyttäisi tämän sanojeni myrskyn.
Toiset onnen löytävät, ja maailma heille hymyilee.
Minä olen se hän, joka hukuttavien sanojen suossa
turhaan lymyilee. Ei ole edessäni tyyntä, ei
myrskytöntä
ulappaa.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti