Metsänjumala Hans

Hohtaessa huhtikuun hankien,
valittaessa
auringonvalon vankien.
Seisoo mies niin tumma,
uljas ,sekä oudon kumma.
Valloittaa ajatusten kirkkaiden maan,
afdoriten valitessa keväänkuninkaan.

Valittaen soi tuulien viulut,
hunajaa täynnä luonnon kiulut.
Sodanjumala nostaa miekkansa
iskuun kevättä vastaan.
Afdorite rakastaa vihaista lastaan.

Mies niin kumman outo on,
kaikuu sotahuuto lohduton.
Vietteihin oinaiden kaiku vastaa,
rakastan häntä siis ainoastaan.

Silmien merien kaivoihin kevät hukkuu
,liian aikaisin jossain käki kukkuu.
Katseiden toisiinsa uppoava meri,
kevään viettien villinä laukkaava meri.

Hukunko viettien hulluuden mereen,
vai kuumaan kuohuvaan polttavaan
vereen?
Miekka on nostettu,
taistelu alkaa,
keveästi hyppelen,
nostan jalkaa.