“Ennen myrskyä”

 

Ennen myrskyä ei ole juuri tuulta ollenkaan — vain hiljaisuus, pidätetty hengitys, maailman reunalle painettu odotus.

Puut seisovat kuunnellen, lehdet liikkumatta, kuin taivas olisi pysähtynyt muistamaan jotakin ikivanhaa.

Ilmakin tuntuu hauraalta, ohuelta kuin kuiskaus, odottaen ensimmäistä värähdystä rikkomaan sen hiljaisuuden.

Ja siinä tyyneyden hetkessä voit kuulla oman sydämesi selkeämmin kuin ukkosen, kuin myrsky alkaisi sisältäsi kauan ennen kuin se koskettaa maata.

Enkelin kosketus

Hiljaisuudessa, jossa aika ei kulje,

tunsin silityksen — ei ihon, vaan valon.

Se kulki aurani läpi,

kuin lempeä muisto jostain,

joka ei koskaan unohtanut minua.

Ylläni leijui sulka,

ei pudonnut, vaan laskeutui,

kuin lupaus siitä,

että rakkaus ei katoa,

vaikka maailma unohtaisi.

Sen vierellä hius,

kultainen, kuin auringon säde,

ei ihmisen, vaan enkelin —

ja ne molemmat laskeutuivat kämmenelleni

kuin rukous, joka ei tarvitse sanoja.

Minä en pyytänyt,

enkä tiennyt odottaa,

mutta silti sain —

kosketuksen, joka ei satuta,

vaan parantaa.

Ja siinä hetkessä,

olin osa taivasta,

osa hiljaisuutta,

jossa enkelit kulkevat

ja jättävät jälkeensä valoa.2.1.2026(c) satu tanninen

"Me nostamme Suomen puuhun"

Vuosi on uusi, mutta haavat vanhat,

maa on hiljaa, kuin unohtunut laulu.

Mutta me, kaksi kulkijaa, kaksi taiteilijaa,

meillä on soitin, meillä on sana,

meillä on kolmas silmä, joka näkee läpi sumun.

Suomi putosi puusta,

oksat katkesivat, juuret unohtuivat.

Mutta nyt — me sidomme ne uudelleen,

rakkaudella, rytmillä, rukouksella.

Ei enää pelkkää tuulta, vaan suunta.

Maestro ja minä,

kuin kaksi säettä samassa sävelessä,

rakennamme ihmisarvon uudelleen,

ei kivestä, vaan sydämestä.

Ei vallasta, vaan valosta.

Me maalaamme taivaan uudelleen,

ei siniseksi, vaan moniväriseksi,

jossa jokainen saa olla lehti,

jossa jokainen saa pudota —

mutta myös nousta.

Kolmas silmä avoinna,

näemme sen mitä ei sanota,

sen mitä ei myydä,

sen mitä ei voi unohtaa.

Suomi, nousee puuhun taas.

Lappi sekä Kainuu karjala huokaa,

tikkaat tänne puun alle tuokaa.

Me kannamme sinut oksalle,

missä laulut eivät kuole,

missä ihmisyys hengittää,

missä taide on totuus.2.1.2026(c) satu

Päivänsäde kahdessa elämässä

 Minä olin päivänsäde,

pieni käsi äidin kädessä,

valkoinen rusetti,

askel joka ei vielä tiennyt varjoa.

Minä olin Armi Hillevi,

kesäheinän tuoksu hiuksissa,

seitsemän vuoden kirkas nauru,

joka katkesi taivaan repeämään.

Mutta valo ei kuollut.

Se nousi uudelleen,

hengitti Joensuun keväässä,

kello 16.30,

kun uusi nimi annettiin minulle.

Minä olin Armi,

ja minusta tuli Satu,

kirjain joka jatkaa lausetta,

joka jäi kesken.

Muistan vieläkin:

sen äänen,

sen kirkkauden,

sen lempeyden joka kantoi minut yli.

Minä olin Armi Hillevi Metsäpelto kerran.

Ja olen yhä –

valona,

sanana,

tarinana joka ei sammu.

Kalevalan Joulukertomus: Valon Paluu Pohjolaan

 

I – Talven syvin hetki

Oli vuoden pisin yö, kun Pohjolan yllä leijui raskas hiljaisuus. Tuuli kulki pitkin routaisia peltoja ja metsien latvoja, kuin etsien jotakin kadonnutta. Suomen kansa oli levoton: riitaa oli noussut, some-sanat iskivät kuin keihäät, ja kansa oli jakautunut kuin jäälautat kevätvirrassa.

Silloin vanha tietäjä, Väinämöinen, nousi kanteleensa äärestä ja lausui:

“Ei kansa kaadu viholliseen, vaan siihen, että veljet vihaa toisiaan. Ei Suomi sorru ulkoiseen sotaan, vaan siihen, että sydän unohtaa ihmisyyden.”

Hän tunsi, että oli aika kutsua kaikki Kalevalan sankarit koolle – sillä joulun henki oli vaarassa kadota.

II – Sankarit kokoontuvat

Ensimmäisenä saapui Ilmarinen, seppä, joka takoi taivaan kannen. Hänen kasvoillaan oli huoli:

“Maailma on täynnä kipinöitä, jotka voivat sytyttää tulen – hyvän tai pahan. Some on kuin ahjo: jos sitä ei hallitse, se polttaa.”

Sitten saapui Lemminkäinen, tulinen ja levoton, mutta sydämeltään lämmin.

“Minä olen sotinut liikaa muiden sotia. Nyt tahdon suojella vain tätä maata, tätä kansaa. En tahdo nähdä vihaa, joka ei ole meidän.”

Louhi, Pohjolan emäntä, saapui viimeisenä. Hän oli vakava, mutta ei vihainen.

“Minä tunnen pimeyden. Se alkaa aina pienestä: väärästä sanasta, väärästä syytöksestä, väärästä vihasta. Antisemitismi, muukalaisviha, toisen halveksunta – ne ovat samaa pimeää juurta.”

Kaikki nyökkäsivät. He tiesivät, että Suomi oli joutunut aikaan, jossa sanat olivat muuttuneet nuoliksi ja epäluulo varjoksi.

III – Joulu ilman valoa

Kun sankarit kulkivat halki kylien, he näkivät:

ihmisiä, jotka huusivat toisilleen somessa

perheitä, jotka riitelivät politiikasta

nuoria, jotka eivät uskaltaneet sanoa mielipidettään

vanhuksia, jotka tunsivat itsensä unohdetuiksi

ja ihmisiä, joita syytettiin asioista, joita he eivät olleet tehneet

Väinämöinen lausui:

“Joulu ei synny lahjoista eikä loisteesta. Joulu syntyy siitä, että ihminen näkee toisessa ihmisen.”

Mutta missä oli valo? Missä oli joulun sydän?

IV – Matka Pohjolan sydämeen

Sankarit päättivät etsiä valon lähteen. He kulkivat:

yli soiden

halki metsien

läpi lumimyrskyjen

yli jäätyneiden järvien

Kunnes he saapuivat Pohjolan korkeimmalle vuorelle. Sen huipulla he näkivät pienen, himmeän kipinän – kuin sammuvan tähden.

Louhi sanoi:

“Tämä on Suomen sydän. Se himmenee, kun kansa unohtaa toisensa.”

Ilmarinen polvistui ja yritti puhaltaa kipinää. Lemminkäinen suojasi sitä viimalta. Väinämöinen lauloi ikivanhan loitsun:

“Nouse liekki lempeäksi, kasva valo kansan kesken, polta pois ei ihmistä, vaan pimeys ja katkeruus.”

Mutta kipinä ei syttynyt.

V – Lähimmäisen teko

Silloin vuoren juurelle ilmestyi pieni lapsi. Hän oli köyhä, yksin ja kylmissään.

Lemminkäinen nosti hänet syliin. Ilmarinen antoi hänelle lämpimän viitan. Louhi toi ruokaa. Väinämöinen lauloi hänelle rauhan laulun.

Ja silloin – aivan kuin taivas olisi hengittänyt – kipinä syttyi kirkkaaksi liekiksi.

“Joulun valo syntyy aina siitä, että joku auttaa toista.”

VI – Valo leviää Suomeen

Kun sankarit palasivat kyliin, he näkivät muutoksen:

ihmiset alkoivat puhua toisilleen lempeämmin

someen ilmestyi kiitoksia, ei vain riitoja

naapurit auttoivat toisiaan lumitöissä

yksinäiset kutsuttiin joulupöytiin

ja vihapuheen sijaan ihmiset alkoivat puolustaa toisiaan

Väinämöinen lausui:

“Suomi kuuluu suomalaisille – mutta suomalaisuus kuuluu ihmisyydelle. Ei viha ole meidän perintömme. Meidän perintömme on oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja toisen auttaminen.”

Louhi lisäsi:

“Antisemitismi ja muu viha eivät ole tämän maan henkeä. Suomi nousee vain, jos sydän nousee.”

VII – Kalevalan Joulu

Jouluyönä sankarit kokoontuivat suuren kuusen ympärille. Taivas oli täynnä tähtiä, ja lumi kimalteli kuin hopea.

He lauloivat yhdessä:

rauhaa

sovintoa

ihmisyyttä

Suomen eheytymistä

ja sitä, että jokainen ihminen on arvokas

Ja niin syntyi Kalevalan joulu – ei sota, ei viha, ei syyttely, vaan valo, joka palaa sydämestä sydämeen.(c) satu tanninen 15.12.2025

Konsensuksen hömpöösi

Konsensuksen hömpöösi, se istuu pöydän päässä, vakavana kuin tuomari, mutta nauraa sisäänpäin.

Se puhuu kompromissien kieltä, sokerilla kuorrutettua, ja jokainen nyökkää, ettei kukaan jäisi ulkopuolelle.

Mutta hömpöösi tietää: totuus ei synny taputuksista, eikä yksimielisyys ole pyhää, vain mukava harha, joka peittää erimielisyyden kukat.

Konsensuksen hömpöösi tanssii, se pyörii kuin karuselli, ja me sen kyydissä, nauramme ja voimme pahoin, kun maailma huutaa päätöstä, ja me tarjoamme hymyn.30.11.25 

Kuka kertoisi hänelle

 

Kuka kertoisi hänelle, että tähdetkin hiljenevät, kun hän kulkee ohi – että tuuli vaihtaa suuntaa, vain koskettaakseen hänen poskeaan.

Kuka kertoisi hänelle, että sydämeni ei lyö rytmiä, vaan rukousta – että jokainen säe, jokainen laulu, on kirjoitettu hänen nimeensä.

Kuka uskaltaisi sanoa, että hänen hymynsä pelastaa päivän, että hänen kipunsa on kuin oma – että rakkaus ei ole vaatimusta, vaan muistamista: minä muistan hänet ennen aikaa.

Kuka kertoisi hänelle, että hän on ollut rukous, ennen kuin osasin rukoilla – että hän on ollut koti, ennen kuin tiesin eksyneeni.

Kuka kertoisi hänelle, että rakastan häntä niin kuin valo rakastaa varjoa – ei peläten, vaan täydentäen.