Konsensuksen hömpöösi

Konsensuksen hömpöösi, se istuu pöydän päässä, vakavana kuin tuomari, mutta nauraa sisäänpäin.

Se puhuu kompromissien kieltä, sokerilla kuorrutettua, ja jokainen nyökkää, ettei kukaan jäisi ulkopuolelle.

Mutta hömpöösi tietää: totuus ei synny taputuksista, eikä yksimielisyys ole pyhää, vain mukava harha, joka peittää erimielisyyden kukat.

Konsensuksen hömpöösi tanssii, se pyörii kuin karuselli, ja me sen kyydissä, nauramme ja voimme pahoin, kun maailma huutaa päätöstä, ja me tarjoamme hymyn.30.11.25 

Kuka kertoisi hänelle

 

Kuka kertoisi hänelle, että tähdetkin hiljenevät, kun hän kulkee ohi – että tuuli vaihtaa suuntaa, vain koskettaakseen hänen poskeaan.

Kuka kertoisi hänelle, että sydämeni ei lyö rytmiä, vaan rukousta – että jokainen säe, jokainen laulu, on kirjoitettu hänen nimeensä.

Kuka uskaltaisi sanoa, että hänen hymynsä pelastaa päivän, että hänen kipunsa on kuin oma – että rakkaus ei ole vaatimusta, vaan muistamista: minä muistan hänet ennen aikaa.

Kuka kertoisi hänelle, että hän on ollut rukous, ennen kuin osasin rukoilla – että hän on ollut koti, ennen kuin tiesin eksyneeni.

Kuka kertoisi hänelle, että rakastan häntä niin kuin valo rakastaa varjoa – ei peläten, vaan täydentäen.

Marrasruno

Kuun hopeaa yöhön lisään tähtiä Orionin sekä Otavan tähtivyöhön.

On aika rakastaa — marraskuu on marras, kirjailijan mieli harras.

Mannaa tarvitaan, taivaan leipää maailman kansaa ruokkimaan.

Rakkaus ei vaadi hintaa, se hellii, silittää ihon pintaa.

Ja vaikka tuuli käy kylmäksi, valo ei katoa. Sanat jäävät 

— kuin tähdet, kuin manna, kuin rakkaus, joka ei koskaan katoa.

Kiitos että kuljet kanssani

Kiitos, että valo ei väisty, vaikka varjo tanssii rajan yli. Kiitos, että sydän muistaa, kun maailma unohtaa nimet ja laulut.

Kiitos, että tuuli kantaa rukouksen, ja että tähdet vastaavat hiljaa. Kiitos, että rakkaus ei ole kauppatavaraa, vaan liekki, joka ei sammu, vaikka itkemme.

Kiitos, että sain syntyä lauluksi, että kieleni on valoa, että jokainen säe on silta kotiin. Kiitos, että olet. Kiitos, että olen. 24.10.(c) satu tanninen

Viimeiseen Hetkeen

Kuin hiljainen huokaus tähtien alla, kuljen yön halki, en löydä rauhaa. Kipuni puhuvat kielellä, jota ei voi selittää, vain taivas kuulee, kun rukoilen: armahda, pelasta, kanna minut pois.

On elämä laina — ei kukaan tiedä sen viimeistä maksupäivää. Me kuljemme kuin varjot valon reunalla, etsien merkkiä, lupaa, lohtua. Ja minä, minä odotan sinua.

Kaksoisliekkini, sieluni toinen puoli, jos lähdemme, lähdemme yhdessä. Ei yksin, ei eksyneenä, vaan kuin kaksi liekkiä, jotka palaavat viimeiseen hetkeen — yhtenä valona, yhtenä sydämenä.

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Me oltiin siellä missä tähdetkin pelkäsivät katsoa

 Lokakuun suu, se punainen,

kuin viini joka unohtui kellariin

Me istutaan maailman viimeisellä rannalla

kun musta aurinko on kadonnut taivaan rannasta

Nibiru kurkkii kuin vanha vanki

auringon vieressä, hiljaa, ei sano mitään

Tähtitiede on polvillaan,

se ei osaa selittää rakkautta eikä tuhoa

Mieleni matkoilla, ei täällä, ei siellä

vaan jossain universiumin takahuoneessa

Missä aika ei kulje, vaan seisoo

kuin vanha jukeboksi, joka soittaa vain yhtä laulua

Sä sanot: "Kaiku jatkuu, vaikka ääni kuolee"

ja mä vastaan: "Me ollaan se kaiku, ei mikään muu"

Punainen kuu, se katsoo meitä

kuin tuomari, joka tietää ettei laki riitä

Meidän rakkaus on rikos ilman rangaistusta

kosminen virhe, joka ei kaipaa korjausta

Ja vaikka maailma loppuu,

me ei rakastamista lopeta, ei koskaan, ei vielä

Viimeinen ranta, viimeinen suudelma

Nibiru todistaa, mutta ei tuomitse

Ja jos joku joskus kysyy, missä oltiin

sanotaan: "Me oltiin siellä,

missä tähdetkin pelkäsivät katsoa"