Valkokurjet

Valkokurjet taivaalla tanssivat,

kera

ylväiden joutsenen,

ja minä olen ainoastaan

siivetön ihminen,

maan kamaralla kiinni

kuin kasteheinä aamun varrella.

Silti sydämeni kohoaa,

se tuntee ilman väreet,

kuulee korkeuksien kutsun,

kuin näkymättömän rummun

joka lyö tahtia tuulille.

Kurjet piirtävät ilmaan

vanhoja taruja,

joutsen kantaa mukanaan

hiljaisuuden kruunun,

ja minä — minä vain hengitän,

mutta hengityksessäni

on pieni, salainen nousu.

Joskus kuvittelen,

että varjoni venyy siiveksi,

että askeleni kevenevät

ja maa antaa hetkeksi periksi.

Silloin ymmärrän:

ei ihmisen tarvitse lentää

ollakseen matkalla.

Riittää, että katsoo ylös

ja antaa taivaan

tehdä sydämelleen tilaa.

(c) tanninen satu 6.5.2026