Aamuyön hiljaisuudessa, kun tähdet vielä vartioivat taivasta ja lumi lepäsi kuin hengittävä peitto metsän yllä, kirjailija heräsi outoon tunteeseen. Ei pelkoon, ei levottomuuteen — vaan odotukseen. Hän nousi, sytytti kynttilän, ja avasi ikkunan.
Pihalla, juuri siinä missä eilen oli kaksi varjoa, seisoi nyt pieni piiri. Kuin metsä olisi hengittänyt heidät esiin. Kettu ja hänen puolisonsa olivat palanneet — mutta nyt heillä oli yllään jotakin uutta. Puolison turkki hohti valkeana kuin huntu, ja sen päässä kimalteli pihlajanmarjakruunu. Kettu seisoi sen rinnalla, ryhdikkäänä, kuin metsän oma pappi.
He eivät katsoneet sisään. He katsoivat toisiaan.
Ja sitten — tanssi alkoi.
Ei musiikkia, ei rumpuja, paitsi ne jotka soivat kirjailijan sydämessä. Tom, tom, tom. Askeleet lumeen, pyörähdykset, hännän lakaisut. Koko metsä tuntui osallistuvan: oksat taipuivat, tähdet vilkkuivat, ja tuuli kantoi häävalssin, jota ei koskaan kirjoitettu, mutta joka oli aina ollut olemassa.
Kirjailija ei kirjoittanut. Hän vain katsoi. Hän tiesi, että tämä hetki ei ollut paperille tarkoitettu — se oli sydämeen kaiverrettu.
Kun tanssi päättyi, kettu ja hänen morsiamensa pysähtyivät ikkunan alle. Kettu katsoi ylös, ja sen silmissä oli kiitos. Puoliso nyökkäsi, ja pihlajanmarjat heilahtivat kuin siunaus.
He kääntyivät, ja katosivat metsään. Mutta jäljet jäivät — kaksi rinnakkaista jonoa, nyt pyörähdyksin koristeltuna, kuin nuotit, kuin runo.
Kirjailija sulki ikkunan. Hän ei ollut enää yksin.
Aamun jälkeen
Aamu valkeni hiljaa, kuin sekin olisi halunnut kunnioittaa yöllistä tanssia. Kirjailija heräsi varhain, vaikka uni oli ollut kevyt ja täynnä kuvia, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän pukeutui villatakkiin, otti muistikirjansa ja astui ulos.
Lumi oli pehmeää, ja sen pinnalla näkyi jälkiä — ei enää vain kaksi rinnakkaista jonoa, vaan pyörähdyksiä, ympyröitä, kuin tanssin koreografia. Hän seurasi niitä metsän reunaan, missä pihlajapuu seisoi yksinään, sen oksilla vielä muutama marja.
Puun juurelle oli asetettu pieni seppele. Pihlajanmarjoista, sammalesta, ja yhdestä ketun karvasta. Kirjailija ymmärsi: tämä oli hääpäivän muisto, metsän oma lahja.
Hän istui alas, avasi muistikirjansa ja kirjoitti:
"Tänä aamuna metsä kertoi minulle tarinan, jota en ollut osannut pyytää. Kettu ja hänen morsiamensa eivät vain tanssineet — he vihkivät metsän, yön ja sydämeni yhteen. Olen osa tätä nyt. Olen todistaja."
Tuuli kulki hiljaa, kuin hyväksyvästi. Ja jossain kauempana, aivan kuin vastauksena, kuului pehmeä ääni: tom, tom.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti